25.2.2005
Kotivahtina.
Tänään on ollut todella nautinnollinen päivä! Ulkona oli niin upea sää, etten todellakaan kehdannut jäädä sisälle tylsistymään. Lähdin kaupungille ja kos- ka minulla ei ollut kiire mihinkään poikkesin ohikulkumatkalla divariin, jossa olen usein käynyt ja tehnyt löytöjä. Niin kävi nytkin. Ensin tarttui käteen 100 japanilaista kuvittajaa esittelevä halpa kirjanen, jossa ei sinällään ollut mi- tään niin kauhean erikoista, paitsi se halpuus ja muutama hyvä kuva.
Toinen kirja olikin sitten jo isompi herkkupala: The Fantastic Art of Beksin- ski. Olen pitkään etsinyt tätä kirjaa ja nyt törmäsinkin siihen yllättäen Japa- nissa. En tiedä toista kansakuntaa kuin puolalaiset, joista kumpuaa yhtä groteskin herkkiä taiteilijoita. Iloisiksi kuvia ei voi sanoa, mutta upeiksi kyl- läkin. Minä olin jo vannonut, etten enää osta yhtään kirjaa, mutta valapat- tous on helppo valinta tilanteen tullessa. Tilannetta pahentaa vain se, että olen jo pakannut kaikki kirjani neljään laatikkoon, joista jokainen painaa 19.8 Kg, juuri sopivasti mahtuakseen 20 Kg painorajan alle. Yhteensä minul- le tulee jota kuinkin 120 Kg tavaraa postitettavaksi.
Terui-sankin lähti tänään Tokioon siskonpoikansa häihin. Hän uskalsi jättää talon minun haltuuni. Se onkin suuri ihme. Niin suuri, että toimiston väkikin kuorossa ihmetteli, että selviänköhän minä yhden yön yksin. Mitähän minul- le tapahtuu? Eksyn matkalla keittiöön ja kuolen nälkään? Miten uusavutto- mana minua oikein pidetään?
Laitanpa tähän mukaan vielä uusimman maalaukseni, jonka sain hyvän sään mahdollistamana reprottua tänään. Tämän talon "sisäpiha" on mitä erinomaisin paikka reprota sään salliessa, sillä suuri kattoikkuna tuottaa tilaan runsaasti epäsuoraa valoa.

LISÄYS: Havaitsin äsken kauhukseni, että edellä mainitun upean taidekirjan tekijä Zdzislaw Beksinski on murhattu viime tiistaina! Järkyttävää. Jotenkin enteellistä löytää kirja taiteilijan traagisen kuoleman alla. Hänen töistään on aistittavissa kaiken sen groteskiuden takaa myös jotain lämmintä. Ikävää, että hänen loppunsa oli karmaiseva kuten teoksensakin.

23.2.2005
Curry-hoitoa.
Sain tänään piirustustarvikkeita, joita tilasin Oda-sensein kautta 30% alen- nuksella. Mukana oli tärkeitä Crescentin illustration boardeja, joita ei Suo- mesta saa. Nyt minulla on siis pieni varasto pahimman varalta. On vain koitettava ottaa selville, saisiko niitä tai vastaavia Suomeen jollain konstilla. Ettei tarvitsisi millekään vessapaperille maalailla.
Saan pelätä, että saankohan minäkin flunssatartunnan. Olin nimittäin tänään lounaalla curry-ravintola Bokussa Markin kanssa, joka tuntui olevan hieman flunssainen ja kuumeinen. Jos ei viina, terva, sauna tai curry auta, on tauti kuolemaksi. Lisäksi sain kyydin pankkiin Ohno-senseiltä, joka oli selvästi pahasti flunssainen. Pitää vain toivoa, ettei moiset pöpöt minuun iske.
Kojin tunteville tiedoksi: Koji soitti minulle tänään ja kertoi, että hänet oli ni- metty jonkun tulevan japanilaisen menestysleffan lavastustiimiin. Hän myös väläytteli mahdollisuutta, että syksyllä pääsisi mukaan lavastamaan jotain ulkomaalaista elokuvaa. Kiireet siis senkun lisääntyvät. Hänellä ei ole ollut kuukauteen yhtään vapaapäivää, eikä ilmeisesti tule olemaankaan ennen ensi kuun loppua, jolloin minä tulen Tokioon ennen paluutani Suomeen. Japanilainen työmentaliteetti todellakin puristaa viimeisetkin tekijöistään. Ja nämä vielä pyytävät lisää!
Kirjat on pakattu ja nyt kun kaikki maalaustarvikkeetkin ovat saapuneet, voin postittaa koko roskan. Siitä tuleekin melkoinen satsaus, jossa ei auta toivoa, kuin että kaikki saapuvat turvallisesti perille.

21.2.2005
Pianossa.
Lauantaina kävin nautiskelemassa taas kaupungin antimista. Ensin Hoang Tamissa syömässä raakoja(?) kevätrullia ja vihreää currya. Molemmat mitä herkullisimpia, joskin myös kohtuullisen kalliita. Sitten poikkesin the Denis- sä, missä Mark tarjosi hupenevista varastoista parit Jack Danielssit colalla. Sovimme menevämme keskiviikkona lounaalle.
The Denistä siirryin pari viikkoa sitten vierailemaani Piano-nimiseen baariin. Baarin master tuli ilahtuneena kättelemään ja ohjasi pöytään muuten tupa- sen täynnä olevassa paikassa. Minulle tuotiin oma bourbon-pulloni tykötar- peineen.
Baarissa soi musiikki koko ajan. Master säesti pianolla ja asiakkaat joko lauloivat ja / tai soittivat jotain baarin useista soittimista. Yksi nuori mies oli liimautunut rummun ääreen ja toinen isohko mies jimbeen pukeutuneena näytti multitalenssinsa soittamalla milloin milläkin, erityisesti bassoa. Lau- laakin hän osasi, ja hyvin. Itse asiassa kenenkään asiakkaista ei tarvinnut hävetä ääntään tai laulutaitoaan. Yksi nuori nainen lauloi jopa erittäin am- mattitaitoisesti. Lauluja ei laulettu monitorista, sillä musiikki ei tullut laser- levyltä, vaan ne aina poimittiin laulukirjasta.
Oikeastaan siellä tuli taas esiin se, miksi minä japanilaisista niin pidän. Kaik- ki olivat siellä todellakin iloitsemassa ja nauttimassa. Kertaakaan en ole tör- männyt japanilaisessa paikassa minkäänlaiseen rähinään, toisin kuin kotoi- sassa Suomessamme. Alkoholikaan ei ollut se ensimmäinen nimittäjä, miksi sinne tultiin. Japanilaiset todellakin paljastavat sielunsa laulaessaan.
Yksi nainen jopa suostui laulamaan minun suosikkini, Okinawalais-kappaleen "Hana" (kukka). Esittivätpä baarin henkilökunta vielä omasta aloitteestaan "Take Fiven", kun muistivat, että olin sitä viime kerralla pyytänyt.
Charm charge paikassa on siedettävä, etenkin jos on oma pullo. Ei kuiten- kaan ihan viitsi joka toinenkaan päivä vierailla.

16.2.2005
Päivittelyä.
Päivitin tänään taas muutaman uuden kuvan galleriaan. Pari niistä olenkin jo laittanut tänne hieman ennakkoon, mutta yksi on ihan uusi.
Toissapäivänä kävin taas Joicessa syömässä liukuhihnasushia. Sushi oli hy- vää mutta seura vain oli sen verran nuhaisen oloista, ettei heidän kanssaan syömisestä ollut kauheata iloa, kun lautaspino jäi kovin mitättömäksi. Aina vain siellä syödessä tulee ihmetelleeksi, kuinka suunnattoman isoja kalan- paloja sitä saakaan. Ja halvalla.
Eilen muuten ohittui se päivä, kun on enää puolitoista kuukautta lähtöön. Päivät pitenevät mutta samalla vähenevät.

11.2.2005
Painavaa asiaa.
Eiliset Suomi-seuran pippalot osoittautuivat varsin miellyttäviksi. Niissä ei ole sellaista Sapporon seuran hieman patsastelevaa juhlallisuutta, paljolti koska seura on melkoisen rahaton. Niinpä tarjoilu on yleensä yksinkertaista mutta hyvää. Niin tälläkin kertaa.
Yleensä on kokoonnuttu johonkin hotelliin, mutta nyt oli huone varattu sak- salais-tyylisestä biergartenista. Kunniavieraana oli Lapin yliopiston hallinto- johtaja Juhani Lillberg, joka jokavuotiseen tapaansa on tuomaroimassa Nayoron kansainvälisiä lumenveistokilpailuja. Olemmekin tavanneet tässä viikon sisällä jo kolmesti.
Ruokana oli aluksi fondueta (pudotin leipäpalan kahdesti! Onneksi kolmatta kertaa ei tullut, sillä Asahikawan joet ovat näin talvisin varsin kylmiä), myö- hemmin makkaraa ja tofua, eli hyvin perinteinen saksalais-itävaltalainen ateria.

Kun ruoat oli popsittu, erkanimme ja minä yhdessä erään seuralaisen kans- sa lähdimme vielä jatkoille. Esittelin hänelle The Denin, jossa oli näin pyhä- päivän aattona mukavasti väkeä. The Denissä on nyt käynnissä loppuun- myynti, eli kaikki juomat 500 jeniä. Syynä tähän on omistuksen vaihto. Pari omistajista haluaa ottaa rahansa irti paikasta kahden vuoden sopimuksen jälkeen. Sinällään en ihmettele, sillä heitä ei olekaan näkynyt baarissa aikoihin. Onneksi Mark on edelleen paikan sieluna, kun The Den aloittaa uudestaan ensi kuussa. Ilman häntä ei olisi baariakaan.
Suomiseuralainen halusi viedä minut paikalliseen Jazz-baariin, mutta se oli suljettu. Onneksi lähellä oli toinen paikka, nimeltään Piano. Paikan erikoi- suutena asiakkaat voivat laulaa ja soittaa musiikkia. Lisäksi paikan master pyynnöstä töräyttää saksofoniinsa ja toinen soittaa pianoa. Pakkohan minun oli käyttää tilaisuutta hyväkseni ja pyytää Take Five. Sen sainkin, pianolla, saksofonilla ja rummuilla. Erittäin mukavaa. Lisäksi seuralainen halusi ostaa minulle oman viskipullon kyseiseen paikkaan. Nyt siis I.W. Harperin Kent- ucky Straight Bourbon Whiskeyn kaulaa koristaa minun nimelläni varustettu kyltti.
Punnitsin muuten äsken kaikki kirjani. Painoa paketeille tulee yhteensä 70 kiloa! Siihen kun sitten lisää vielä maalaukset, maalausvälineet ja vaatteet, tulee Suomeen lähetettävän tavaran määräksi lähemmäs 100 kiloa. Laskes- kelin selviäväni siinä 500 euron postimaksuilla. Järkyttävää!

10.2.2005
Saxocution.
Sain äsken kutsun Asahikawan Suomi-seuran juhliin. Satuin vain menemään käymään koulun toimistoon, missä eräs seuralainen oli käymässä. Hän ha- vaitsi, ettei ollut muistanut lainkaan olemassaoloani, joten sain kutsun varsin lyhyellä vastausajalla. No, mikäs siinä, kun kerran tarjotaan.
Ohessa on uusin maalaukseni. Olen viime aikoina maalannut paljolti jazz-aiheisia kuvia, joista tämä on viimeisin. Ajattelin laittaa mukaan vielä toi- senkin, mutta en sitten ollutkaan siihen tyytyväinen ja nyt harkitsen sen maalamista uudestaan. Minusta jotenkin tuntuu, että oheisessa kuvassa soi Coltranen Pursuance.

6.2.2005
Hiihtoa, kylpyä ja öistä konserttia.
Lupasin joskus melko tarkalleen kymmenen vuotta sitten, etten enää suk- siksi kutsuttuja lankkuja jalkaani laita. Syynä oli armeijan ja maailman huo- noimman hiihtäjän (minun) huonosti yhteen sopiva liitto. Lupausta kesti sit- ten tähän päivään asti. Helpolla en periksi antanut, sillä maanitteluun tarvit- tiin yö onsen-hotellissa ilmaisine aterioineen.
Suomi-seura kutsui kaikki kynnelle kykenevät suomalaiset Hokkaidolta Oh- takin vuosittaiselle kansainväliselle hiihtomaratonille. Meitä kokoontuikin ai- ka monta ja vain yksi puuttui seurasta. Kokoonnuimme Sapporossa Mako- manain asemalla ja lähdimme sitten autokaravaanina Ohtakiin. Kun olimme viimein päässeet sinne, meidät majoitettiin neljän hengen tatami-huoneisiin. Minä, Oulun yliopistosta Hokkaidon yliopistossa vaihdossa oleva Janne, Igu- chi-san ja Lapin yliopiston hallintojohtaja Juhani Lillberg jaoimme tuon tilan. Kun olimme saaneet tavarat paikoilleen, lähdimme pikimmiten alakertaan, jonne oli kokoontunut iso joukko väkeä. Maratonin kansainvälisyyskin oli kertynyt sinne. Amerikkalaisia, brittejä, ausseja, kanadalaisia ja kiinalaisia oli mukana meidän suomalaisten lisäksi. Olimme jenkkien kanssa suurim- mat ryhmät kahdeksalla osanottajalla. Pari hyvin lyhyttä puhetta ja pääsim- me nauttimaan seisovasta pöydästä. Harmi vain, että syödäkin joutui seis- ten. Tarjoilussa ei ollut onneksi mitään moitittavaa.
Kun ruoka oli syöty, kävimme vaihtamassa yllemme hotellin tyylikkäät vih- reät yukatat ja menimme sukkulabussilla toiseen hotelliin kylpemään. Hie- non hotellin nautintona oli iso rotenburo, ulkoallas. Uskaltauduimme myös hyppäämään altaan vieressä olevaan pehmeään lumeen. Pitkällisen nautis- kelun jälkeen palasimme taas hotellillemme, missä meille oli sijattu futonit odottamaan. Paikassa ei ollut enää yhdentoista aikaan mitään baarintapaista auki, joten muut nuoret suomalaiset lähtivät kävellen toiseen hotelliin. Minä jäin rentoutumaan peiton alle Miles Davisia kuunnellen.
Kun otin kuulokkeet pois korvilta, havaitsin, että meteli huoneessa oli kova. Molemmat vanhemmat miehet olivat jo nukahtaneet. Vieressäni Suomi-seuran pomo, Iguchi-san pilkkoi mieletöntä halkoa tylsällä moottorisahalla. Minä koitin päästä unesta kiinni siinä onnistumatta. Moni olisi saattanut olla huolissaan moisesta kuorsaamisesta, jopa pelätä sen olevan kuorsaajan kuolemaksi. Minä toivoin.
Ilmeisesti väsymys nujersi minut jossain vaiheessa ja heräsin paita survot- tuna korvaani, kun Iguchi-san heräsi virkeänä vaille seitsemän. Minulla sen sijaan oli niskakipua. Aamupala ei juurikaan maistunut niin aikaisin, joten tyydyin vain hörppimään laihaa riisipuuroa ja kananmunajuttuja.

Hiihdon lähtöpaikalle siirryimme vaihdettuamme hiihtokamppeet ylle. Kun kaikilla muilla oli trendikkäät vermeet, niin minä sen sijaan porskutin puuvil- lahousuissa ja anorakissa. Rumat ne vaatteilla koreilee!
Sää oli pilvinen ja hivenen tuulinen mutta onneksi ei erityisen kylmä. Minut oli sijoitettu 8 km ryhmään ja menimme suomalaisten kanssa suosiolla hi- taampien osastoon. Lähdössä pääsimme ihan mukavaan vauhtiin ja ilokseni suksi kulki. Iloa riitti jonkun puolitoista kilometriä, jolloin rikoin toisesta sau- vasta somman. Siinä oli sitten kiva lykkiä aina puoli sauvaa hangessa.
Ilo muuttui kuitenkin pian irvistykseksi, kun harjoituksen puute alkoi näkyä. Sinnittelin pitkään muiden suomalaisten perässä, mutta jossain vaiheessa vain oli pakko jättäytyä jälkeen. Ihmeekseni selvitin kaikki alamäet kunnial- la mutta tapani mukaan onnistuin kaatumaan tasaisella. Onneksi en hajoit- tanut itseäni kauhean pahasti. Maaliin pääsin miltei ehjin nahoin. Vain mono- jen hiertämät nahattomat paikat jäivät pois laskuista.
Jonkun tovin odoteltuamme, että kaikki olivat perillä, lähdimme vaihtamaan vaatteita ja kylpemään. Kuuma vesi hiveli koeteltuja paikkoja ja puhtaat vaatteet tuntuivat mitä miellyttävimmiltä.
Palasimme taas Sapporoon, missä sää oli muuttunut todella kurjaksi. On- neksi pääsin mukavasti metrolla asemalle, eikä tarvinnut naamaansa juuri ulkona näyttää. Käväisin vielä ostamassa itselleni kannettavan tallentavan minidisc-soittimen.

4.2.2005
Jatsia jaloille.
Eilen menin käymään Sapporossa, missä tapasin Miikan ja Yon-saman. Me myös sovimme tapaamisen Suomi-hullun kahvilanpitäjä Yoko-sanin kanssa. Yhdessä menimme syömään ja sitten etsimme mukavan kahvilan kaupun- gilta. Ikävää oli se, että intin maihinnousukengät, jotka ovat palvelleet mi- nua pitkään, ovat myös haljenneet pohjista. Pienimmänkin kosteuden ne imevät sisäänsä kuin kuukauden autiomaassa vaeltanut. Ja eilen sattui ole- maan vielä loskainen sää, eivätkä Sapporon lämmitetyt kadut yhtään teh- neet oloani mukavammaksi. Askel ja hyinen vesi oli murtautunut ruumaan. Siinä sitten kävelin surkeana muiden matkassa jalkojeni avantouidessa ilman märkäpukua.
Onneksi viihdyimme kahvilassa monta tuntia, sillä sain ainakin mahdollisuu- den antaa jalkojeni kuivaa. Seuran puolesta ei ollut valittamista. Puhuimme suurimmaksi osaksi Japania, sillä Yoko-san ei osannut englantia. Valitetta- vasti minä olin taas ainoa, joka ei puhunut japania äidinkielenään. Onneksi ymmärrys oli parempi kuin ulosanti. Kaksi lisävuotta Japanissa ovat todel- lakin parantaneet kielitaitoani. Aiemmin olisin vain saanut tyytyä hymyile- mään söpösti ja nyökkäilemään kysymyksiin siitä, ymmärsinkö ja toivoa, ettei kukaan huomaisi pääni heiluvan vain ajan voittamiseksi, jotta olisin keksinyt mistä oikein puhuttiinkaan.

Kahvilasta poistuttuamme erosimme ja minä menin ostamaan veljelleni iPodin. Kotiin Asahikawaan päästyäni vaihdoin kengät jonkun sinne jättämiin pehmeäpintaisiin "setäkenkiin", jotka kuitenkin olivat varsin sopivan kokoi- set ja mikä tärkeintä, eivät sisältäneet reikiä pohjissa. Tuskin maltan odot- taa, että pääsen vaihdattamaan maiharieni pohjat. iPod vaikuttaa erittäin kätevältä peliltä. Tyylikkäässä paketissa tyylikäs soitin. Kun sitten illalla pääsin sänkyyn viltin alle, olin pistänyt jalkoihini lämpimät sukat poistamaan kaiken niihin päivän aikana kertyneen kylmyyden. Yöpöydällä oli iso kupil- linen lämmintä Gen-Maisha -teetä, jota parempaa ei tässä maailmankaik- keudessa olekaan. Englantilaisten sukkateen voi hävittää sukupuuttoon makuhermoja pilaamasta. iPodiin olin ladannut Miles Davisin Kind of Bluen. Nautinto oli täydellinen.
Kuvat eivät liity tekstiin mitenkään.