5.4.2005
Jälkisanat
Tämä päiväkirja päättyy tähän. En enää päivitä sitä, ellen sitten tee matkaa Japaniin. Annan sen kuitenkin olla verkossa, jotta kiinnostuneet voisivat nähdä, millaista on suhteellisen normaali elämä Hokkaidolla, Japanissa. Se ei ole koko totuus. Eikä täysin valhettakaan.

30.3.2005
Tokio 7... Lift-Off (0).
Keskiviikkoaamuna katsoessani hotellin ikkunasta ulos, olin jo henkisesti lähtenyt maasta. En muista, että olisin ajatellut asiaa kuin vasta perillä. Mi- nun mieleni askarteli vain koneeseen pääsystä kaikkine laukkuineni. Lähtö- selvitys ei tuottanut ongelmia. Ylipainoiset matkatavaranikin pääsivät hattu- hyllylle ilman suurempia rutinoita. Ilokseni viereeni istui kokenut kollega, jonka kanssa matka sujui rattoisasti asiasta ja asiattomista jutellen.
Suomeen laskeutuminen oli kuin olisi matkannut vieraalle planeetalle. Ih- misten häikäisevät hymyt suorastaan heijastuivat harmailta betoniseiniltä. Ihmisten puhe noudatti pohjalaista runomittaa yksisanaisuudessaan.
Koko matkan traagisin tapahtuma sattui Suomessa tullissa. Menin varta vas- ten tullaamaan ostamani Wacomin laudan, jotta voisin vähentää sen verois- ta. Tullimiehet eivät olisi halunneet alkaa paperitöihin, mutta inttämiseni sai aikaan sen, että joku pomo kutsuttiin paikalle. Hymyttömästi asia selvitettiin hetken odottelun jälkeen ja kun tuli aika kaivaa kuvetta, niin minulla oli liian iso raha rikottavaksi. Siispä menin pistämään sen pienemmäksi ja ostin Twix-patukan. Palasin tulliin ja maksoin veroni. Vasta tullin ulkopuolella ha- vaitsin unohtaneeni sen patukan sinne. Kuinka minua sapettikaan!
Lopulta Blue 1 toi minut Suur-Savon lentokentälle, missä kotoväki odotteli- kin. Nyt viimein matka oli ohi. Kaksi vuotta oli mennyt maailmalla.

29.3.2005
Tokio 6... Dinojen hampaissa (1).
Tiistai oli viimeinen varsinainen päiväni Japanissa. Sen käytin pakkaamalla tavarani ja raahaamalla ne Uenon Keisei-linjan asemalle. Uenon puistossa menin ensin katselemaan La Tourin näyttelyn. Se oli varsin hyvä, joskin liian monesta kuvasta oli vain kopiot. Se kaikkein eniten ihailemanikin oli edelleen Louvressa ja sain pällistellä sen kopiota.
Suurempi nautinto oli samassa puistossa sijaitsevan luonnontieteellisen mu- seon iso Dinosaurus-näyttely, jonka vetonaula oli Tyrannosaurus Rex Suen luut. Kuvien perusteella dinot eivät ole koskaan olleet niin kauhean vaikut- tavia, mutta nyt kun näki niiden luita oikeassa koossa, alkoi jo jalat tutise- maan. Jo pienempien saurusten hampaisiin joutuminen olisi ollut kauheata, mutta kun näin itse T-rexin, niin ymmärsi todellakin, mistä sen nimi johtui. En yhtään ihmettele, miksi dinot ovat niin suosittuja. Itsekin olin aivan toh- keissani. Muukin osa museosta oli mielenkiintoista nähtävää.
Museon jälkeen oli aika mennä luovuttamaan kännykkä. Löydettyäni AU:n liikkeen, minun oli mahdotonta mennä sinne sisälle. Oli pakko istua pitkään kahvilassa ja kerätä rohkeutta. Kännykän yhteyden katkaiseminen oli erit- täin vaikeata, sillä se oli viimeinen suora linkkini moniin ystäviini. Kun yh- teys olisi katkaistu, he eivät enää saisi yhteyttä. Oli vielä pakko soittaa pari puhelua. Sitten keräsin rohkeuteni ja menin leikkaamaan napanuorani.
Hyppäsin asemalla junaan, joka suuntasi Naritaan. Valitettavasti valitsen sen kaikkein hitaimman, joka pysähtyi joka asemalla. Ihmettelinkin, kun ei yksi- kään gaijin ollut kyydissä, matkalaukullisista matkaajista puhumattakaan.
Naritassa raahasin laukkuni U-City Hotellille, missä suurin laukkuni jo minua odottikin. Viimeisen japanilaisen ateriani söin läheisen Seven Elevenin-tapai- sen liikkeen valikoimasta valiten.

28.3.2005
Tokio 5... Ylpeä paidastani (2).
Maanantai oli sateinen. Eilisen hyvä sää vaihtui kosteuteen ja se tarttui sit- keästi tennareihini. Menin taas antivariaatti-kadulle, mutta mitään ehdotto- man tarpeellista ei löytynyt, joten en viitsinyt ostaa niitä muutamaa mielen- kiintoistakaan, ettei paino laukuissa nousisi sietämättömäksi. Majapaikkaan päädyin lopulta varsin märkänä ja Converset tuli kuivatettua hiustenkuivai- mella.
Illalla Ohno ja Yusuke järjestivät minulle vielä pienet läksiäiset. Menimme läheiseen ravintolaan syömään ja sain mukaani varsin upeita lahjoja, kuten hyvää japanilaista nujazzia sisältävän Sleepwalkerin levyn ja lahjoista upeimman, Pride-ottelija Emilianenko " Russian´s Last Emperor" Fjedorin itsetehdyn paidan. Koska mieluisaa paitaa ei löytynyt kaupoista, olivat Ohno ja Yusuke itse piirtäneet tämän upean T-paidan. Olin valtavan liikuttunut.
Menimme vielä juomaan lasilliset Shimokitazawassa sijatsevaan Little Soul Cafe:een. Suosittelen paikkaa ehdottomasti, sillä vaikka se onkin varsin kallis, ei musiikista voi todellakaan valittaa. Lopulta jouduin hyvästelemään nämä ystäväni. Odotan innolla, kunnes taas pääsen nauttimaan heidän seu- rastaan ajellen läpi öisen Tokion.

27.3.2005
Tokio 4... Turhaa ravaamista (3).
Sunnuntaina menin tapaamaan Kojia. Tapasin hänet ja Marikon lähellä To- kyo Domea. Koji kertoi elokuvan lavastusten teon alkavan pian, eli kun tie- tää, ettei hän tähänkään mennessä ole päässyt lepäilemään, niin nyt sekin vähä loppuu. Jos onni käy, hän saattaa päästä lavastamaan seuraavaksi ulkomaista elokuvaa, jonka pääosassa on kenties itse Buraddo Bitto.
Halusin käydä Jimbochoun kirjakujalla, mutta suurin osa liikkeistä oli kiinni, joten jouduin siirtämään sen reissun seuraavalle päivälle. Ainoa minkä sain, oli punertava niska, sillä aurinko paistoi jopa kuumasti. Oli todella keväinen olo.
Kävin kuitenkin katsomassa Van Goghin näyttelyn, johon olin saanut vapaa- lipun. Ilmeisesti puoli Tokiota oli myös keksinyt saman jutun, sillä näyttelyyn jonotti valtava määrä väkeä. Minua väsytti, enkä jaksanut madella karjalau- man tavoin, joten juoksin suorastaan läpi pysähtyen avainteosten kohdalla hetkeksi. Harmi, sillä Van Gogh on todellakin upea maalari, minkä saattoi havaita erityisen hyvin juuri alkuperäisistä teoksista. Värien käyttö ja sivel- lintekniikka ovat käsittämättömän elinvoimaista. En vain kestänyt sellaista ihmismassaa. Näyttelyiden ikävin puoli.
Illalla tapasin Hiromin ja kävimme syömässä sapporolaista curry-keittoa, joka oli varsin hyvää. Sitten menimme katsomaan maisemia Shinjukun kak- soistorneista. Zoomailin videokameralla läheisen pilvenpiirtäjän ylimpien kerrosten valaistuja ikkunoita. Useimmat tuntuivat olevan ravintoloita, ilmei- sen kalliita sellaisia, mutta kaikkein mielenkiintoisin oli ylimmän kerroksen ravintola. Siellä sain ilokseni havaita puputyttöjä pitkine korvineen ja töpö- häntineen tarjoilemassa pöytiin.

26.3.2005
Tokio 3... Juhlistusta (4).
Lauantaina tapasin taas pitkästä aikaa Ohnon ja Yusuken. Ohnon myöhäs- tyessä kiertelin kuitenkin Kouenjin kujilla ja onnistuin törmäämään pariin herkkukirjaan. Pikkuantikvariaateista löytää todellakin melkoisia yllätyksiä, joita ei osaa kaivatakkaan.
Kiertelimme yhdessä eri kaupoissa ja kävimme ostamassa minulle uudet tennarit. Päivä meni varsin leppoisissa merkeissä kahvitellessa. Illalla me- nimme Ohnon kotiin, missä söimme hänen äitinsä laittamaa herkullista ruo- kaa ja katsoimme Pride-otteluita.
Ennen paluuta majapaikkaa suuntasimme Saatian asunnolle, jossa hänen kämppiksensä Kana oli järjestänyt kotipippalot. Suurin osa väestä oli gai- jineita, mutta olipa emännän lisäksi siellä myös muutama japanilainenkin. Meillä oli hauskaa ja epäluuloinen Ohnokin nautti olostaan. Oli kiva näyttää heille hieman erilaisia gaijineita.

25.3.2005
Tokio 2... Shoppailua (5).
Perjantain vietin tapaamatta varsinaisesti ketään tuttua. Kävin ostamassa Topille Wacomin piirustuslankun, omaani tosin pienemmän. Saatuani posti- tettua sen (paketin väsääminen tuulisella kadulla oli oma tarinansa), kier- telin koko päivän Shinjukussa. Päivän päätteeksi kävin ostamassa itselleni Yodobashi-kameran bonuksilla itselleni uudet kuulokkeet.
Suoritin valintaa pitkään ja hartaasti, kävin jopa tarkistamassa internet-kah- vilassa mitä vaihtoehdoista sanottiin, mutta tiesin lopulta päätyväni jo kauan himoitsemiini Sonyn MDR-F1 -kuulokkeisiin. Minulla oli kertynyt bonuksia 14,000 jeniä ja jouduin laittamaan hintaan lisää vielä kuutisen tonnia, mutta tiesin, etten pettyisi. Hauskinta oli, kun myyjä tuntui olevan vähintään yhtä innostunut kuulokkeista kuin minäkin. Ekstaasi tuntui suorastaan loistavan hänen silmistään, kun hän pääsi käyttämään bonukseni, enkä voi sanoa omaa oloanikaan juuri yhtään vähemmän innoittuneeksi.
Majapaikassani sitten vapisevin sormin avasin paketin ja pääsin kuuntele- maan minidiscejäni. En ole mikään kultakorva, joten minun ei tarvinnut vä- littää siitä, ovatko kuulokkeet viimeisen päälle parhaat, mutta sen voin sa- noa, että erittäin hyvältä ne kuulostivat. Bassoa voisi olla enemmän, mutta sen kanssa voin elää. Syy, miksi päädyin näihin kuulokkeisiin, on se, että kokeiltuani niitä ensimmäistä kertaa Osakassa yli vuosi sitten havaitsin, ettei näitä mukavampia kuulokkeita ole tehty.

24.3.2005
Tokio 1... Jäähyväiset (6).
Viimeiset tarkastukset ja on aika sulkea työhuoneen ovi. Kaikki mikä unoh- tuu, on tarpeellista. Kiersin koko kampuksen hyvästellen ne, jotka satuin ta- paamaan. Loma-aikana paikalla ei ollut kovinkaan montaa. Hyvästelemättä jäi moni.
Matsumae Kaikanissa minua odotti jo muutama, joka on halunnut saatella minut kodistani. Olin onnellinen siitä, ettei kukaan ollut saanut päähänsä tuoda mitään hankalia jäähyväislahjoja, sillä tila laukuissani oli hyvin rajat- tu. Kaikki mitä sain, menivät onneksi pieneen tilaan eivätkä painaneet pal- joa.
Väkeä kertyi yllättävän paljon, mistä olin luonnollisesti iloinen. Lopulta jou- duin pistämään takin päälle ja lähtemään. Ulkona otettiin yhteiskuvia. Epäilin suuresti, ettei Terui-san lähtisi saattelemaan minua lentokentälle, mutta yl- lätyksekseni hän kiipesikin autoon. Ohno-sensei halusi välttämättä viedä mi- nut kentälle ja Warrington-sensei tuli myös mukaan. Nagata-san valitetta- vasti sairastui pahaan flunssaan juuri lähtöni aattona, joten hän ei päässyt mukaan.
Lentokentällä minua odotti vielä Oda-sensei ja Arai-senseikin liittyi mukaan hetken päästä. Lentoni oli tunnin myöhässä, joten ehdimme mennä syö- mään ankeriasta ja sobaa. Oli hyvää. Istuimme vielä odottamassa, kunnes oli aikani jättää hyvästit heillekin. Terui-sania tuli ikävä jo ennen kuin pääsin koneeseen. Valitettavasti kone oli sen verran täynnä, etten saanut paikkaa ikkunan äärestä. Näin minulta jäi näkemättä viimeiset silmäykset Asahikawasta.

Tokiossa raahasin reilusti ylipainoiset laukkuni juniin ja päädyin taas Kouen- jiin, missä olin viime joulukuussakin. Asumukseni ei ollut edellisen veroinen. Home haiskahti hieman ja viemäreistä nousi ikävä hapan katku, kun vettä laski kraanasta. Hinta oli kuitenkin niin halpa, että sen sieti, ettenkään kun hajuhaitat eivät levinneet tatamihuoneen puolelle.
Sain yhteyden Saatiaan ja tapasimme illalla. Hänen oli käytävä katsasta- massa erästä asuntoa Ginzassa. Ginza saattaa kuulostaa hienolta paikalta asua, mutta en nyt välttämättä olisi valmis maksamaan 90,000 jeniä kuussa sellaisesta pikkukolosta. Asunto oli uusi ja varusteltu, sitä vain ei oltu suun- niteltu ihmisten vaan hobittien tarpeisiin. Sänky oli naurettavan pieni, vaik- kakin varsin hauska ratkaisultaan.
Asunnon katsastuksen jälkeen menimme syömään ruokaa Saatian kämppik- sen ja ystävien seurassa. Mielenkiintoisin ruokalaji oli makrilli, joka valmis- tettiin nestekaasupuhaltimella liekittämällä. Herkullista, kuten muutkin. Pala- sin asuinpaikkaani varsin aikaisin.

24.3.2005
Asahikawa, ottopoikasi kiittää... (6).
Se on lähtö nyt. Asahikawalle sanotaan hyväs... näkemiit jo toistamiseen. Toiseen kertaan en ensimmäisellä kerralla uskonutkaan. Ehkä kolmas kerta toden sanoo. Minä ainakin haluan uskoa niin. Joka tapauksessa tämä kau-punki on minulle rakas. Tämä on Japanin mittaluokassa suhteellisen pieni ja tyypillisen ruma kaupunki, jossa ei ole erityisiä vetonauloja. Minulle niitä tarjoavat kuitenkin ympäröivä luonto ja maisema sekä ihmiset, niin paikal- liset kuin merten takaa saapuneetkin. Monessa hienossa paikassa olen tässä maassa käynyt, mutta rakkain on kuitenkin Asahikawa, kotini näinä kolme- na vuotena. Ja rakkain sen asukkaista on Terui-san, joka teki pilvisestäkin päivästä poutaisan.
Minä lähden puolenpäivän koneella Tokioon, missä viivyn aina 30.3. asti. Sil- loin minun on määrä saapua Suomeen. Kerron kuulumiset matkan varrelta saavuttuani, ellen sitten pääsen koneineni verkon ääreen, mikä lienee kui- tenkin varsin epätodennäköistä.
Nauttikaa lähestyvistä kevätpäivistä. Jos minulla käy suurenmoinen onni, saan nähdä kirsikankukkien puhkeavan juuri ennen lähtöäni Japanista. Se on merkitsee kevään alkua.

23.3.2005
Paketit jo matkalla, minä huomenna perässä... (7).
Tänään on viimeinen täysi päivä Asahikawassa. Ja täynnä toimintaa se on- kin ollut. Aamulla sain tuskailla pakettien kanssa, jotka viimein lähetin kohti Suomea. Niiden pitäisi olla siellä parissa viikossa. Hintaa kertyi mukavat 250 euroa. Rahaa on palanut pelkän materian toimittamiseen ihan mukavasti.
Sitten Mark tuli ja poimi minut syömään kaitensushia. Hailey tuli myös mu- kaan ja vietimme erittäin mukavan lounaan. Ehkäpä tuo suussa sulava ton- nikalanpala jäi viimeisekseni vähään aikaan. Ei kuitenkaan pelkoa, ettenkö palaisi sitä vielä maistelemaan.
Sitten istutin Markia autossa odotellessani tilini sulkemista ja valtaisten rik- kauksieni painavan kolikkopussin keräämistä. Leipomo-kahvila pankin vie- ressä tarjosi parhaan cake set -tarjouksen koko kaupungissa. Valittu kakun- pala, jäätelö, baumcake ja kahvi hintaan 4 euroa. Ja kyseessä ei ollut edes mikään ketjukahvila vaan iso konditoria. Markille sanoin vain näkemiin, en hyvästi.
Matkalaukunkin lähetin jo edeltä käsin lentokenttähotelliin odottamaan minua.
Kuvassa uskollinen sohvani, joka on epämukava, ruma ja likainen. Siis täy- dellinen päivätorkkujen ottamiseen. Toivoin voivani vielä torkahtaa siinä hetkisen, mutta on ollut aivan liian kiire. Tänään on vielä siivottava ja men- tävä Matsumae Kaikaniin syömään viimeinen ravitseva illallinen. Sitten on jäljellä vain odottelua.

22.3.2005
Matkailua maalaismaisemissa... (8).
Lähdön lähestyessä alkaa tuntumaan kuin olisi pesäpallo kurkussa. Hyväs- tien jättäminen ihmisille on raskasta ja on hyvin vaikea olla vakuuttavasti huoleton. Nämä viimeiset päivät saavat lähdön vihdoin tuntumaan todelli- selta. Se on päivissä eikä joskus tulevaisuudessa.
Eilen vietin japanilaista kansallista vapaa-päivää autoajelun merkeissä. Mi- nua kyydittiin vailla sen kummempaa päämäärää. Kunhan vain ajelimme katsellen kauniita maisemia. Päivä oli vielä sopivasti kaunis ja aurinkoinen. Ajoimme ensin Furanoon, missä vuorten välisessä laaksossa tunnelma oli varsin mahtipontinen. Maalaismaisema kyllä peittoaa etelän urbaanit viida- kot milloin vain. Jos olisi rahaa, hankkisin tontin jostain päin Hokkaidon kau- niita maisemia ja rakennuttaisin talon, josta avautuisi upea näkymä vuoris- toon.

Pysähdyimme hetkeksi kahville saksalaisen miehen ja japanilaisen naisen pitämään kahvilaan. Paikan henki oli saksalainen, menua myöten. Kaiken kukkuraksi sisään lampsi vielä iso bernhardilainen, tosin ilman konjakki- tynnyriä. Kahvila sijaitsee Bieissä ja muistan meidän Juhan kanssa joskus yrittäneen sinne, havaitaksemme vain sen olleen suljetun sinä päivänä. Hauskaa, kuinka missä päin tahansa Japanin maaseutuakin saattaa löytää yllättäen mitä miellyttävimmän kahvilan.
Muista maaseudulta löytyvistä ihmeistä mainittakoon peltihökkeli, jonka itse- palveluautomaateista saattoi ostaa aikuisviihdettä ja -leluja. Tarjonta oli suunnattu miehille, eli ilmeisesti peräkammarin pojat ovat tyypillinen ilmiö täälläkin. Tosin on kyllä edelleen ihmeteltävä japanilaista kekseliäisyyttä pukata tien varteen moinen pömpeli. Vahvistaa varmasti ennakkoluuloja.

21.3.2005
Vihollinen onnen jakajana... (9).
Eilen illalla valmistujaisseremonian jälkeen oli Palace-hotellissa juhla, jonka opiskelijat tarjosivat opettajille. Olin vastaavassa viimekin vuonna, mutta on sanottava, että kattaus oli näyttävämpi ja tila komeampi tällä kertaa. Pöydät suorastaan notkuivat herkkuja, joita tietysti oli maisteltava niin paljon, kuin vatsassa oli tilaa. Kaikkea en kyennyt maistamaan, valitettavasti. Minullakin on rajani.
Pidettiin puheita, jotka onneksi olivat lyhyitä ja opiskelijat palkitsivat suosi- tuimpia lajitovereitaan. Tällä kertaa minä en tuntenut juurikaan ketään opis- kelijoista, vanhempia lukuun ottamatta. Edellisenä vuonna valmistui moni, jonka kanssa olin päässyt tutuksi, mutta nykyiset olivat tuntemattomia. On- neksi valmistuneiden joukossa oli myös maisteriopiskelijoita, jotka tunsin hyvin.

Illan hauskimmasta annista vastasi arvonta, jossa saattoi voittaa erilaista tavaraa, pöytälampusta taitettavaan polkupyörään. Pääpalkintona oli iPod. Polkupyörän voitti Goto-sensei, mikä herätti suurta huvitusta. Kaikkein par- haimmat naurut kuitenkin saatiin, kun tuli aika pääpalkinnon arpomiselle. Professorien tehtävänä oli aina pyydystää arvontalippu laatikosta ja viimei- senä oli vuorossa Watanabe-sensei. Hänen poimimansa lapun numero oli 72 (minulla oli 75, mistä syystä sydän hetkeksi pompahti paikaltaan), ja se osoittautui Ohno-sensein (kuvassa kanssani) numeroksi. Tämä sai aikaan hillittömän naurunmyräkän, sillä Watanabe-sensein ja Ohno-sensein välillä on ollut jo kolmatta kymmentä vuotta varsin julkinen vihanpito. Niinpä Oh- no-sensei väänsi veistä haavassa palkinnon pokatessaan ja kiittäessään Watanabea, siitä että "tämä oli parasta mitä hän on Watanabe-senseiltä saa- nut näiden 30 vuoden aikana". Watanabe-sensei oli epäilemättä äärettömän harmissaan antaessaan viholliselleen tällaisen ilonaiheen.
Yksi professoreista yritti vielä houkutella minua hetkeksi johonkin isaka- yaan, mutta onneksi ne olivat kiinni ja pääsin ajoissa kotiin pakkaamaan ja lepäämään. Nyt vain pitäisi miettiä, miten kadottaa vielä viitisen kiloa jon- nekin. Enkä puhu vain omasta massastani.

20.3.2005
Läksiäisiä... (10).
Perjantaina The Denin väki, Mark etunenässä, järjesti minulle läksiäiset erinomaisessa italialaisessa ravintolassa Al Dentessä. Olimme siellä pari kuukautta sitten edellisen kerran ja päätimme, että tälläkin kertaa juhlimme siellä. Erinomainen ruoka, omistajan varsin anteliaasti toimiva nomihoudai-tyyli ja hyvä tunnelma takasivat, että tälläkin kertaa oli hauskaa. Kaikilla oli hauskaa ja kotiin päädyin liikuttuneessa tilassa.
Eilen lauantaina kävinkin sitten vielä viimeistä kertaa hyvästelemässä The Denin ja sen väen. Puuseppä Dan saapui ilokseni paikalle. Hänen partaansa mumistuja Yhdysvaltoja parjaavia sarkastisia kommentteja tulee kyllä ikä- vä. Monta muutakin persoonaa jää muistoihini tuosta paikasta, josta ehti muodostua minulle erittäin tärkeä kohtaamispaikka.
Markin tapaan varmaan vielä ennen lähtöäni lounaan merkeissä, mikäli ai- kaa löytyy. Hän kovasti haluaisi syödä kaitensushia kanssani, enkä voi sa- noa, etteikö sitä ajatellessa hiukkoisi.

Valmistujaisia
Tänään oli koulussa valmistujaisjuhla. Kauniisiin kimonoihin pukeutuneen nuoret naiset ja tyylikkäissä mustissa puvuissaan olevat nuoret miehet teki- vät tämän juhlan miellyttäväksi silmälle. Se harmitti, ettei kukaan pojista ei ollut pukeutunut perinteiseen asuun. Joskun aiemmin on ollut ainakin pari, ja voin sanoa, että siinä on tyyliä.
Itse seremonia oli, kuten tavallista, tylsä ja hieman tahattoman hauskakin. Musiikki oli pompöösiä, vaihdellen mahtipontisesti imelään. Boleroa vielä jäin odottelemaan.
Puheita pidettiin ja osa oli hauskoja, osa ilmeisesti ajatuksia herättäviä tai muuten vain pitkäveteisiä. Kaikesta kun en selvää saanut. Kun seremonia oli ohi ja kaikki valmistuneet poistuivat taputusten saattelemina, minuakin onniteltiin, aivan kuin olisin valmistunut. Ilmeisesti asemani ei ole kaikille opettajillekaan selvä. No, sainpa ruusun.
Tämän jälkeen illalla on vielä vuorossa perinteinen juhla Palace-hotellissa, missä opiskelijat kiittävät opettajia ja hölmöilevät vielä viimeisen kerran. Yksi opettajista pakotettiin viimeksi kumoamaan kerralla puolen litran olut- pullo, joka tosin olikin täynnä teetä. Ilmankos hän näytti huonovointiselta. Mitähän tällä kertaa tapahtuu?

17.3.2005
Aatu ja japanilainen klubimainostus... (13).
Tänään on enää viikko aikaa Asahikawassa. Jokainen päivä ja ilta on täynnä ohjelmaa, joten en hirveästi pääse pitkästymään. Suuri osa ohjelmasta on tavaroiden pakkaamista ja järjestelyä, mutta illat ovat varattu ihmisten hy- västelylle ja syömiselle.
Kävin kaupungilla tekemässä viimeisiä ostoksia ja käyttämässä bonukseni taidekauppaan. Bussia odottelin tavaratalossa, jonka erään liikkeen seinä oli täynnä tulevia keikkoja esitteleviä julisteita. Minua tuskin koskaan lakkaa hämmästyttämästä se seikka, ettei japanilaisilla ole mitään hajua siitä, kuin- ka infantiilia on käyttää oheisen kaltaisia kuvia. Heillä vain ole koko natsis- min konsepti auennut, minkä voi todeta vaikka Harajukussa punkliikkeiden ikkunasomisteita katsellen.
Lähden kohta syömään herkullista sushia Terui-sanin ja Nagata-sanin kans- sa. Se saattaa olla viimeinen tilaisuuteni aikoihin maistaa kunnollista sushia, ellei sitten Tokiossa tule syötyä. Sen voin sanoa, ettei sitä ainakaan Suo- mesta saa.

PÄIVITYS: Palasin juuri sushilta. Jos sushi todellakin jäi viimeisekseni tältä kerralta, niin voin sanoa, että tuskin muistot voisivat olla paremmat. Ky- seessä ei ollut mikään kaitensushi, vaan ehta sushiravintola paperiseini- neen. Annokset olivat kauniita ja kalanpalat sulivat suussa. Tällaista sen olla pitää! Onaga bon-boko-bon!

16.3.2005
Suomiseuran läksiäiset... (14).
Eilen kävin Asahikawa - Suomi -seuran läksiäisissä. Tai seurasta oli paikalla vain kaksi pahinta ryyppymiestä. Tapasimme jossain isossa yakitori-paikas- sa ja sain syödäkseni monenlaista herkkua. Kaikkein mieluisinta olivat kyllä isot bambunpalat, joiden päälle kun laittoi nokareen misoa, niin erinomainen makunautinto ylti kitarisoihin asti. Purkkibambu ei maistu juuri miltään ver- rattuna ehtaan grillattuun tavaraan. Ravunkoivet olivat suurta herkkua, mo- nesta muusta puhumattakaan.
Sieltä lähdimme Pianoon, missä ei ollut juurikaan ketään paikalla. Sain etee- ni oman pulloni, josta kaadoin anteliaasti muillekin. Suurelta osin kyllä jäi it- seltäni juomatta, sillä uupumus iski jossain vaiheessa ja lähdimme pois. Mi- nua yritettiin vielä houkutella johonkin hostess-baariin, mutta onneksi väsyt- ti siinä määrin, että oli aika ottaa taksi kotio.

13.3.2005
Lakonuhka vaanii lähtijää... (17).
Ärsyttävää. Toivottavasti lentoemojen lakko ei ala, sillä se vaikuttaa minun paluuseeni erittäin ikävällä tavalla. Olin niin onnellinen, että sain suoran len- non Helsinkiin, mutta jos lakko alkaa, minun pitää varmaan palata jotain muuta reittiä ja se taas asettaa omat hankaluutensa sen suhteen, kuinka pääsen Kuopioon. En hirveästi hehkuttele ajatuksella, että kierrettyäni jon- kun Novosibirskin, Timbuktun ja Frankfurtin kautta, minun on vielä yritettä- vä saada itselleni kyyti junalla tai bussilla Kuopioon. Ja arvatenkin muutama muukin jatkolentolainen on samassa tilanteessa.
Sitäpä on kiva odotella, kun ei ole mitään mahdollisuutta muuttaa lentojaan tai vaikuttaa tilanteeseen mitenkään. Mahdollisista aikatauluista pääsen sel- vyyteen vasta Naritalla. Ja lakko alkaa, jos on alkaakseen, ollessani Tokios- sa, eikä minulla ole joka hetki pääsyä tietokoneellekaan.
Lakko-tuskaa odotellessa olen sentään voinut valmistautua selviämään hen- gissä, mikäli joudun yöpymään kurpitsavarastossa. Terui-san nimittäin opet- ti minua valmistamaan herkullisia kurpitsa-croquetteja. En juurikaan tiedä herkullisempaa vihannesta kuin kurpitsa. Ihmeellistä, kuinka vähän Suo- messa kurpitsaa käytetään, vaikka se onkin erittäin maukas ja monikäyt- töinen kasvisherkku.
Herkuista puheenollen: tänään tapasin Suomi Tattari Group Oy:n toimitus- johtajan Jukka Tuomiston, joka on ollut hoitamassa tattari-yhteistyötä Horo- kanain kunnan ja Ruoveden välillä. Ruovedelle on perustettu tattaritehdas, josta toimitetaan ympäri maata sobaa. Unohtakaa jo ne kuvottavat vietna- milaiset pussinuudelit ja ostakaa hyvää ja ravitsevaa sobaa. Erityisesti keli- aakikkojen kannattaa ottaa tämä tuote huomioon jo ruokavalion vuoksi, mausta nyt puhumattakaan. Lisää sobasta ja mistä sitä saa ostaa: www.soba.fi.

10.3.2005
Puunhenki... (20).
Kaksi viime päivää on satanut kuin talven havaitessa, että vuodenaika on kohta ohi ja varastot on vielä täynnä lunta. En juurikaan muista, josko olisin nähnyt lunta tupruttavan yhtä paljoa yhteen mittaan. Lumentulo laantui vas- ta tänään aamulla. Lunta on pitänyt lapioida ja kolata monta kertaa, jotta lyhyt pihatienpätkä ei menisi umpeen. Muutamassa tunnissa puuteria oli tullut useamman kymmentä senttiä. Onneksi lumisade alkoi, kun olin toen- nut flunssasta. Kuumeessa olisi ollut erittäin tuskastuttavaa lapioida. Kun katselen ikkunasta, näen loputtoman jonon kuorma-autoja, jotka ovat vie- mässä kukkuraista lastia lunta jonnekin kaupungin monista lumenkeräys- alueista, tai ovat menossa hakemaan uutta. Sen voin sanoa, ettei tuossa ammatissa työt lopu ihan vähään aikaan.
Näppäisin toissapäivänä kuvan puun hengestä, ihan Matsumae Kaikanin ta- kapihalta.

7.3.2005
Kurjuutta... (23).
En sitten mennytkään Sapporoon. En itse asiassa mennyt minnekään. Koko viikonlopun olen maannut vällyjen alla kuumeessa. Nenäni nahaton punai- suus todistaa senkin, että jopa niinkin pehmeitä nenäliinoja, kuin mitä Japa- nissa myydään, voidaan käyttää kidutukseen.
En muista, että olisin sairastanut yhtä sitkeää flunssaa aikoihin. En kuiten- kaan ole ollut halukas lähtemään sairaalaan, sillä inhoan syvästi japanilaisia sairaaloita. Niissä ei ole juurikaan enempää yksityisyyttä, kuin mitä verho- kangas tuo. Lisäksi on kiusallista istua kaikkien, myös hoitajien, kurkittava- na. Koita siinä sitten kärsiä inhimillisesti.
Siispä olen sitkeästi vain maannut sängyssä ja katsellut videoita ja lukenut kaikkea, mitä en ole vielä siihen mennessä lukenut tai minkä vielä saattaisin lukea uudestaan. Harmi, että japanilaisia televisio-ohjelmiakaan ei jaksa katsella, ellei sitten ole villinä loputtomiin visailuihin tai keskusteluohjelmiin. Tulisi edes luonto-ohjelmia, mutta nekin tuntuvat olevan lähinnä onsen- kylpyläesittelyitä.
Olen menettänyt jo viikon viimeisistä kalliista päivistäni täällä Japanissa. Oli- si nyt voinut odottaa flunssapöpöt, että pääsen Suomeen. Siellä lyijypainot suupieliin kiinnitettyjen ihmisten keskellä flunssakin tuntuisi onnenpotkulta.

3.3.2005
Lukemista kalakannalle... (27).
Tänään lähti sitten iso kasa taidetta ja sivistystä, koristeena muutama väline noiden ylempien arvojen saavuttamiseen, purjehtimaan kohti maata, josta on tuleva niiden uusi koti (ainakin vähäksi aikaa). Neljä laatikollista taidekir- joja ja maalaustarvikkeita sekä iso puketti vaatteita, yhteensä aika tarkal- leen sata kiloa, maksoi vajaat 380 euroa lähettää. Ja niitä saakin sitten o- dottaa kaksi kuukautta. Kuitenkin laittavat ne johonkin ruostepurkkiin, joka pysyy koossa vain ylimääräisten maalikerrosten avulla. Sitten saavat meri- argeologit ihmetellä, kuinka onkin jollain onnettomalla ollut hyvällä maulla hankittu kirjavarasto päätyneenä kalojen lukemistoksi.
Yllättäen olen selvinnyt flunssasta vain vähin fyysisin vaurioin. Kurkku on karhea, mutta ääntäni en ole menettänyt. Todella harvinaista. Kuume sinnit- telee ikävästi kymmenesosien päässä normaalista olotilasta. Toivottavasti se on ohi huomenna, sillä matkaan Sapporoon tapaamaan Maayaa ja Akia. Saa nähdä jääkö viimeiseksi Sapporon reissuksi tällä erää.

1.3.2005
The Final Countdown alkaa... (29).
Ärsyttävää. Se kirottu flunssa-aalto näyttää iskeneen minuunkin. Kurkku on tuntunut käheältä ja hieman ärtyneenä. Tästä ei ole kuin tie alaspäin. Terui-sankin, jonka vastustuskyky on tähän mennessä ollut valurautaa, joutui me- nemään lääkärin vastaanotolle. Olo on päivän edetessä muuttunut tukkoi- semmaksi. Mikäli enteet pitävät paikkaansa, huomenna on kurkku kipeä ja kuumetta pukkaa. Eikä ole edes mitään kunnollista luettavaa. Olen jopa jou- tunut turvautumaan jonkun vaihto-opiskelijan jättämään Grishamiin. Silloin on asiat kyllä huonosti. Pakko hankkia jotain parempaa luettavaa, kuten puhelinluettelo.
Tänään alkaa muuten lähtölaskenta. 30. päivä 10:50 syöksyn taivaalle Nari- tasta. Onneksi on suora lento. Kohta lähden kotio ja toivon televisiossa esi- tettävän jonkun huonon amerikkalaisen toimintaelokuvan, sillä niiden juonen seuraaminen ei ole dialogista kiinni. Japanissa muuten leikellään elokuvia, jotta ne sopisivat paremmin televisioon. Ilmeisesti leikeltäväksi eivät joudu mitenkään moraalia kuohuttavat kohdat (paitsi ehkä eräs Bruce Willisin elokuva, jossa hän kuulemmma suutelee toista miestä). Muistan ihmetellee- ni Die Hard 2:sta katsoessani sitä, kuinka monta muistamaani kohtausta oli poissa. Japanilaiset eivät ilmeisesti juurikaan perusta katsomansa päälle. Oli kyse huonosta elokuvasta eli ei, niin minua kyllä moinen sapettaisi. No, ar- vostus, hyvä maku ja älyllisyys eivät ole synonyymejä Japanin televisiolle.