Kuvituskirjahylly

James Bama - American Realist

Archipictor — Tue, 31 Jul 2007 16:28:00 +0000

Kustantaja Flesk Publications (2006)
Koko 225 mm X 285 mm
Sivumäärä 160
ISBN 0972375880

Muistan jo vuosia olleeni kiinnostunut amerikkalaisesta kuvittajasta nimeltään James Bama. Olin nähnyt muutamia hänen kuviaan eri kirjoissa mutta mitään sen tarkempaa en hänestä ollut löytänyt. Internetin aikakaudella tultua en enää kuitenkaan muistanut ottaa hänestä selvää. Iloni oli valtaisa kun törmäsin tähän laadukkaaseen kirjaan. Hinta oli kohtuullisen kova mutta en epäillyt hetkeäkään ostaa sitä, sillä nyt saisin viimein tyydytettyä uteliaisuuteni ja selvitettyä minkä takia Bamaa arvostivat sellaiset tekijänimet kuin esim. aiemmin esitellyt Frazetta ja Mcginnis.

James Bama syntyi 1926 New Yorkissa, missä osoitti ilmeistä lahjakkuutta jo varsin nuorella iällä. Hänen suurimmat inspiraation lähteensä olivat Flash Gordonin luoja Alex Raymond ja Prinssi rohkean tekijä Hal Foster, molemmat ylittämättömiä puolijumaluuksia sarjakuvan saralla. Palveltuaan sota-aikansa lentojoukoissa hän hyödynsi saamansa stipendin menemällä taidekouluun, missä pääsi onnekseen erinomaisten opettajien ohjaukseen. Hän opiskeli kuvitusta ja pääsi varsin pian kovamaineiseen kuvitustoimistoon, jossa työskenteli kymmeniä kuvittajia. Pian hänen suuret lahjansa ja valtava työmoraalinsa tekivät hänestä suositun asiakkaiden parissa. Mainostoimiston vaihtelevat työtehtävät tarjosivat hyvän mahdollisuuden tehdä erilaisia aiheita. Hänen työtahtinsa vaikuttaa olleen kyllä aika älytön - parhaimmillaan tai pahimmillaan 17 tuntia seitsemänä päivänä viikossa, kuukaudesta toiseen. Lisäksi hän oli tavattoman nopea tekijä, mikä ei tietenkään mainosmaailmassa ole huono koskaan ominaisuus.

Kannustavan ja haastavan työympäristön ohella toimisto myös tarjosi mahdollisuuden taustamateriaaleihin ja malleihin, usein myös muiden kuvittajien poseeratessa. Kirjassa painotetaankin melkoisesti juuri malleja, joista osasta tuli hänen hyviä ystäviään ja yhdestä jopa vaimo. Bama työskenteli, kuten valtaosa realistisista kuvittajista silloin ja osittain tänäänkin, paljolti juuri malleista. Mallikuvien ottamiseen ja erilaisten yksityiskohtien tarkkuuden vaalimiseen nähtiin paljon vaivaa. Silti minua hämmästyttää, että hän saattoi tehdä hyvinkin yksityiskohtaisen maalauksen viikonlopun aikana. Toisaalta hän työskenteli erittäin pienessä originaalikoossa, mikä omalta osaltaan herättää kysymyksiä.

Pian Bama alkoi tekemään pokkarien kansikuvia, mistä hänet ehkä parhaiten tunnetaan. Hänen tyylinsä on melko selkeä. Värimaailma on varsin monokromaattinen, useimmiten vain parista eri väristä koostuvia sävyjä. Hän käyttää kuvissaan usein kovia valoja, jotka tuovat esiin muodon ja korostavat kuvan dramatiikkaa. Etualalla on yleensä poseeraava hahmo, joka vangitsee katseen vahvalla kontrastillaan. Taustalla on jotain aiheeseen liittyvää, mikä ei useimmiten ole valtavan tärkeää. Sen tehtävänä on vain nostaa etualan hahmo monumentaalisena ja veistoksellisena esiin. Bama on erityisen perehtynyt tuomaan esiin karun näköisten (termi rugged lienee useimmiten käytetty tässä yhteydessä) miesten piirteet, ilmeen yleensä kertoessa, ettei tätä tyyppiä ole syytä silittää vastakarvaan. Hän on ehkä kaikkein kovin tekijä tämän efektin parissa realististen tekijöiden joukossa.

Bamaan kaikkein yleisimmin liitetty hahmo on Doc Savage, pulp-hahmo, josta kannessa oleva kuva sytytti minunkin kiinnostukseni Bamaan vuosia sitten. Kirjasta melkoinen osa itse asiassa onkin juuri Doc Savage-kirjojen kansia, joissa Baman tyyli tulee selkeästi esiin. Kirja on erittäin laadukasta jälkeä. Kuvia on paljon ja onneksi riittävän moni on isossa koossa. Pienien kuvien määrä kertoo siitä, että hän ehti tehdä valtavasti töitä 22 vuotta kestäneellä kuvittajan urallaan. Vuonna 1971 viimeisteltyään viimeisen Doc Savage -kirjan kantensa pisti hän kuvittajan hanskat naulaan ja alkoi vapaaksi taiteilijaksi kotonaan Wyomingissa, minne hän vaimonsa kanssa muutti vuonna 1968. Sen jälkeen hän on maalannut paljon lännenkuvia, joita on myös nähtävissä kirjan loppupuolella.

Kirja on loistohankinta kaikille, jotka pitävät realistisesta amerikkalaisesta kuvitustaiteesta Norman Rockwellin ja Robert McGinnisin hengessä. Pulpin ja kioskikirjallisuuden ystävät eivät myöskään tule pettymään. Oikeastaan juuri tällaisen kirjan lukeminen herättääkin minut aina ajattelemaan, kuinka heikkotasoista nykyinen kirjojen kansitaide onkaan, etenkin Suomessa, missä kanteen läntätään ketään inspiroimaton kuvapankkivalokuva, jota sitten hieman Photoshopissa "käsitellään" ja siitä pitäisi sitten kiinnostua. Baman kaltaiset tekijät (joita toki on maailmankin mittakaavassa äärettömän vähän) saavat kädet tarttumaan kirjaan pelkän kannen voimalla. Se, kuka kirjan on kirjoittanut, ei enää merkitse mitään. Vahva kuva pakottaa ottamaan selvää, mistä on kysymys ja voiko minkään kirjan sisältö olla kansikuvan arvoinen.

Linkkilisäys

Archipictor — Wed, 06 Dec 2006 10:30:00 +0000

Lisäsin uuden linkin, Lines and Colors. Blogin kuvauksessa sanotaan:

"Lines and colors is a blog about drawing, sketching, painting, comics, cartoons, webcomics, illustration, digital art, concept art, gallery art, artist tools and techniques, motion graphics, animation, sci-fi and fantasy illustration, paleo art, storyboards, matte painting, 3d graphics and anything else I find visually interesting. If it has lines and/or colors, it's fair game."

Eli mikä tärkeintä, kuvitusta ja kuvittajia käsitellään mukavasti ja innolla (ja onhan sieltä ollut viittaus omallekin sivulleni).

Mechanical Illustrations (BBS Illustration Series)

Archipictor — Wed, 06 Dec 2006 09:05:00 +0000

Kustantaja Bijutsu Shuppan-Sha (1991)
Koko 221 mm X 300 mm
Sivumäärä 105
ISBN 4568790077

BBS on japanilainen kustantamo, joka on julkaissut 1980 ja -90 -luvuilla erinomaisia kokoelmakirjoja japanilaisista kuvittajista kattaen eri aihepiirejä. Ajan kanssa toivon voivani esitellä muutkin kirjat. Kirjojen perusteella saa hyvän kuvan siitä, kuinka monipuolinen ja tasokas on japanilaisen realistisen kuvituksen huippu ollut pari vuosikymmentä sitten. Omasta mielestäni tuosta on tultu paljon alaspäin, sillä kun viimeksi katsoin vuosittain julkaistavaa kuvittaja-katalogia, edustavat samat vanhat parrat edelleen niitä parhaita tekijöitä.

Mielikuvani on, että japanilainen kuvitus mielletään useimmiten teknisten vempainten kuvittamiseksi. Se ei todellakaan ole mikään lopullinen totuus aiheesta ja kattaa todellisuudessa vain osan siitä, millaista kuvitusta Japanissa on tuotettu. Silti mielikuva ei ole täysin väärä. Etenkin 80-luvulla tuntui olevan markkinoilla teknisesti uskomattoman taitavia tekijöitä, joista moni teki kuvituksia laitteista tai esineistä. Olen vahvasti sitä mieltä, että japanilaiset kuvittajat olivat tuolloin ja ovat edelleenkin parhaita teknisten kuvitusten tekijöitä koskaan. Jotenkin japanilaiselle mentaliteetille on sopinut äärettömän pikkutarkka nyhräys ja kiinnostus laitteisiin ja niiden rakenteisiin.

Tällaisia kuvituksia, kuin mitä Mechanical Illustration esittelee, tuskin enää tehdään kovin paljoa käsin. Tietokoneet ovat tulleet ja muuttaneet esittämisen tekniikoita. Nykyään on niin helppo käyttää valmiita kolmiulotteisia rakennepiirustuksia ja kuvata niiden avulla tuote eri kulmista. Tulevaisuudessa on epäilemättä hankala ymmärtää, kuinka joku saattoi joskus tehdä läpileikkauskuvituksen alusta loppuun käsin, piirtäen ja maalaten jokaisen mutterin, kiillon ja heijastuksen miltei valokuvamaisella tarkkuudella. Itse asiassa moni kirjan kuvista näyttää paremmalta kuin mitä tietokoneella tehdyt kuvitukset yleensä. Tietokoneella renderöidyt kuvat ovat monesti hyvin kliinisen ja muovisen oloisia. Kirjan kuvituksissa samanlaista pehmeyttä kuin valokuvissa. Toki kirjasta löytyy myös kuvituksia, joissa kädenjälki on vahvempi. Maalauksellisuutta ei ole pyritty peittelemään vaan siveltimen on annettu luoda kuvalle tunnelmaa. Valitettavasti upeat historiallisia höyryjunia esittelevät kuvat olivat niin isoja, että ne menivät aukeaman yli, joten niiden skannaaminen kokonaisina ei ollut mahdollista.

Vaikka kuvitusten laatu on suureksi osaksi pöyristyttävän hyvää, on joissakin kuvituksissa nähtävissä tuolloin yleisenä työvälineenä käytetyn kynäruiskun maneereita, joita ovat liiallinen löysyys tai sitten sapluunamainen terävyys. Suurin osa kuvittajista hallitsee kuitenkin tekniikkansa niin hyvin, ettei moisesta ole merkkiäkään. Ja nämä "huonommatkin" ovat samalla tasolla kuin muiden maiden parhaimpien työt. Kuvien pikkutarkkuus on sitä luokkaa, että ne on maalattu pääasiassa siveltimellä ja ruiskua on käytetty isompien alueiden pintoihin ja sävyjen tasoittamiseen. Maalausalustat, kuten Crescent Illustration Boardit 200 ja 215 tarjoavat pinnan, joka mahdollistaa erittäin hyvän sävyjen sulautumisen ja partaveitsenterävän viivan maalaamisen.

14 kuvittajasta on kirjan lopussa yhteystiedot sekä lyhyt esittely ja jokaisesta 106 kuvituksesta on taulukkoon kirjattu käytetty tekniikka, koko, vuosi ja käyttötarkoitus. Tämä on myös ominaisuus, joka toistuu muissakin BBS:n kirjoissa. Näytteiksi valitsin pari kenkäkuvitusta omalta professoriltani, Noristugu Odalta. Hänen kuvituksestaan on myös näyte Japaninpäiväkirjassani. Kannen kuvitus on Hide Nakajiman. Lentokonekuva on Gorô Shimaokan ja moottorin läpileikkauskuva Makoto ôuchin.

Paluu ja pahoittelut

Archipictor — Wed, 06 Dec 2006 08:44:00 +0000

Edellisestä viestistä on Aurajoessa virrannut muutama litra vettä. Syiksi kirjoittamisen vähäisyyteen on ollut työt ja laiskuus, ei välttämättä tässä järjestyksessä. Toivottavasti intoudun esittelemään kirjoja hieman tiheämpään tahtiin, sillä kirjoja olen ostanut kuluneiden kuukausien aikana niin paljon, ettei tällä tahdilla pysy millään perässä.

Huonoa omaatuntoani kolkutteli eilen postista tipahtanut japanilaista teknistä kuvitusta esittelevä kirja, joten siitä onkin hyvä kirjoittaa tuoreeltaan.

Lomautus

Archipictor — Tue, 04 Jul 2006 21:03:00 +0000

Viime aikoina on jäänyt tarinointi vähemmälle kun on pitänyt tehdä töitä, jotta voisi myöhemmin lomailla. Olkaa huoleti, te yksi tai kaksi satunnaista lukijaa, kirjoja on edelleen hyllyssä melkoinen pino ja hissukseen niitä tulee sinne lisää. Ehkäpä seuraavat pari voisivat olla jotain hyvää Japaninmaalta mukaan tarttunutta.

Warriors & Warlords: The Art of Angus McBride

Archipictor — Tue, 04 Jul 2006 18:59:00 +0000

Tekijä Angus McBride
Kustantaja Osprey Publishing (2002)
Koko 247 mm X 285 mm
Sivumäärä 144
ISBN 1841766402

Osprey Publishing on kustantamo, joka on erikoistunut sotahistoriallisen kirjallisuuden kustantamiseen. Ospreylle on erityisen ominaista hyvin laadukkain maalauksin ja piirroksin kuvitetut kirjat. Historiallisen tiedon syvyys ei ole kustantamon tavoite, eikä se siihen pystyisikään kirjoissaan, jotka ovat varsin ohuina kaikki tehty saman muotin mukaan. Yleensä kirjoissa on 8 tai 12 värikuvitusta, jotka esittelevät aihealueeseen liittyviä sotilaita varusteissaan. Tämä varusteiden ja univormujen kuvaaminen on yleensä Ospreyn kirjojen päätarkoitus.

Kirjoja on kuvittanut moni erittäin lahjakas tekijä mutta heistä täysin ansiosta tunnetuin on Angus McBride. Hänen merkitystään Ospreylle kuvaa hyvin se, että hän lienee ainut kustantamon kuvittajista, jonka töistä on koottu kovakantinen kirja. Kuvat on poimittu Ospreyn vuosien varrella julkaisemista kirjoista ja kunkin kuvan ohella on myös selvitys aiheesta ja historiasta, poimittuina lyhennelminä kirjoista. Lisäksi kirjassa on myös mielenkiintoinen mutta mielestäni valitettavan lyhyt kuvaus McBriden taustasta ja hänen ajatuksistaan kuvan tekemisessä. Olisin mielelläni lukenut hänen kommenttejaan kustakin esillä olevasta kuvasta. Nyt kirjasta haiskahtaa lievästi kustantajan halu mainostaa kunkin kuvan kirjaa. Tämäkin olisi ollut ihan hyväksyttävää, mikäli saisi lukea myös kuvittajan ajatuksia. Joka tapauksessa kirja on kaunis ja ehdottomasti hankkimisen arvoinen.

Angus McBride on todella pitkän linjan kuvittaja. Syntyjään (1931-) englantilainen, hän muutti 50-luvulla Etelä-Afrikkaan, missä hän asuu lyhykäisen Englantiin paluun jälkeen edelleen. Hän toimi kuten moni muukin kuvittaja aluksi mainospiirtäjänä, menestyen siinä hyvin. Kuitenkin kiinnostus historiaan veti häntä puoleensa ja niinpä hän on päätynyt yhdeksi profilikkaimmista ja ehdottomasti parhaista historiallisten aiheiden kuvittajista. Itse sanoisin jopa parhaaksi. Roolipelaajat saattavat muistaa hänet Iron Crown Enterprises´n Keskimaa-lähdekirjojen kuvittajana. Minulla on myös kirja näistä kuvituksista ja arvostelen sen tuonnempana.

McBride on uskollisesti vuosia kuvittanut samalla tekniikalla ja miksipä sitä hyvää vaihtamaankaan. Hän käyttää guasseja illustration boardeille ja saa näillä aikaan ihmeitä. Hänen toisiinsa sulautuvat väripinnat ovat kuin kynäruiskulla tehtyjä ja hän onnistuu luomaan uskomattoman hienoja valoefektejä illustration boardin antaessa valolle sen voiman. Valonkäytöstään hän onkin erityisen tunnettu. Metallin heijastukset ovat erittäin kauniita ja materiaalin tuntu vaatteissa lähes vertaansa vailla. Tekniikka myös auttaa luomaan uskottavan perspektiivin.

Mielenkiintoista on katsoa, kuinka tyyli ja kuvituksen taso myös vaihtelevat. Jotkut kuvat on tehty selvästi leväperäisemmin kuin toiset. Onneksi nekin ovat varsin hyviä. Ospreyn vaatimuksena on, että kuvitukset ovat mahdollisimman lähellä totuutta ja McBriden tarkkuus on taatusti riittävä siihen. Jotenkin McBride on ilmaisultaan ja asenteeltaan lähellä omaa Björn Landstömiämme. Historia, tarkkuus ja tekninen toteutus on molemmilla kuvittajilla samaa tasoa. Voisin hyvinkin kuvitella Landströmin kuvittamassa Ospreylle jos vielä eläisi.

Aarresaari

Archipictor — Sat, 10 Jun 2006 06:25:00 +0000

Tekijä Robert Louis Stevenson
Kustantaja WSOY (1957)
Koko 120 mm X 188 mm
Sivumäärä 224

Jos koskaan olen halunnut kuvittaa jonkin kirjan kannen ja sisäsivut, niin se R.L. Stevensonin Aarresaari, joka ilmestyi kirjana ensimmäisen kerran kirjana vuonna 1883. Melkein voisin kuvittaa sen ilmaiseksi ihan tekemisen ilosta. Tosin kirjaa kuvittaneiden seura olisi kyllä kovinta porukkaa, joka on paperia kynällä koskenut. Ilman epäilystä kaikkein upeimman Aarresaari-kuvituksen ja standardit mille tahansa kirjankuvitukselle asetti N.C. Wyeth kuuluisilla maalauksillaan.

Kirja on niin tunnettu klassikko, ettei siitä ole syytä paljoa kirjoittaa. Luin kirjan muutama päivä sitten junamatkalla ja tarina veti mukaansa yhtä voimakkaasti kuin joskus 8-10 -vuotiaana kun sen ensimmäistä kertaa sain käsiini. Stevenson on erinomainen tarinankertoja ja onnistuu säilyttämään jännityksen kohtaus kohtaukselta. Tapahtumat Amiraali Benbow´hun majatalossa, taistelu paaluvarustuksesta ja kamppailu Israel Handsin kanssa saivat kämmenet hikoillen kääntämään sivua nopeasti kuten silloin aikoinaan. Tietenkin tarinan muistettavin henkilö on sen roisto, Long John Silver, jolle Stevenson on kirjoittanut erinomaisen mielenkiintoisen luonteen. Häntä ei ole kuvattu läpeensä pahana vaan hyvin sympaattisen merikarhuna, joka silmänräpäyksessä kylmäverisesti voi murhata kenet vain. Tuuliviirimäisenä takinkääntäjänä hän on myös äärimmäisen epäluotettava, mikä myös pakottaa epäilemään hänen vaikuttimiaan. Ehkä parhaita roistoja, mitä on koskaan paperille painettu.

Kuin vertauksena voisi ottaa jokunen viikko divarista ostamani Rafael Sabatinin Kapteeni Bloodin vaiheet (Gummerus 1954), johon Errol Flynn -klassikko Kapteeni Blood perustuu. Kirja on kirjoitettu 1922, mutta sen kerronta ja kieli tuntuvat paljon vanhemmilta kuin Stevensonin merirosvokirjassa. Sabatini ei ole ymmärtänyt mitään siitä, mikä on oikeasti jännittävää vaan keskittyy henkilöiden jaaritteluun toiminnan sijasta. Niinpä esimerkiksi juonen kannalta kiintoisa kaksintaistelu kuitataan virkkeellä ja lopun kahinatkin melkein vaivaisella maininnalla kunhan sinne on päästy kaiken vatkaamisen kanssa. Stevenson puolestaan vie toiminnan ytimeen, missä ruudinkäryn voi haistaa ilmassa.

Tämän painoksen ehdottomasti loistavin anti kuvitukselle on sen kansi. Kannen tekijä on Aleksander Lindeberg, yksi taitavimmista ja monipuolisimmista mestarikuvittajista Suomessa. Hänen monivaiheisesta elämästään voi lukea Kuvittaja 3/05 -lehdestä, mistä löytyy myös kuvia hänen muista töistään. Erittäin laaja-alaisena tekijänä hän on hallinnut useita tyylejä, minkä näkee mikäli vertaa tämän kirjan kantta ja hänen Kalevalaan tekemiään kuvituksia. Huolimatta N.C. Wyethiä kohtaan harjoittamaani rajatonta palvontaa, on Lindebergin luoma kuva Long John Silveristä minulle se kaikkein osuvin. Luultavasti se, että tutustuin kirjaan juuri tämän painoksen kautta lapsena on aiheuttanut tämän mutta mielestäni Lindeberg on onnistunut ilmaisemaan pääroiston luonteen erinomaisesti tämän kasvoilla. Häikäilemättömyys ja aito sympaattisuus leikittelevät hahmon ilmeessä. Lisäksi kannen kuva on kuin se olisi tempaistu keskeltä toimintaa. Hahmo on kuin liikkeessä ja pistoolin pamahdus on vain sormenkoukistuksen päässä. Pistooli ja katse suorastaan pakottaa avaamaan kannen ja lukemaan ensimmäisen rivin.

Sisäkuvitus ei ole Lindebergin. Seitsemästä mustavalkoisesta kuvasta vastaa Walter Paget (1863-1935). Hän oli nuorin kolmesta Pagetin kuvittaja-veljeksestä. Hänen tunnetuin työnsä lienee Daniel Defoen Robinson Crusoen kuvitus. Kuvitus on teknisesti sopivaa kirjan vanhaan henkeen. Kaiverrettu jälki, jonka kautta sävyt korostuvat erinomaisesti, luo tunnelmaa. Paget on taitava kuvaamaan ihmisiä ja vaatteita mutta ei ole tehnyt mitenkään erityisen mielenkiintoisia kuvia. Kuvat ovat staattisia ja poseeraavia eivätkä kauhean mielikuvitusta kiihottavia. Ainoastaan yksi kuva, jossa paetaan Hispaniolasta veneellä, sisältää elämää. Kuitenkaan kuvitukset eivät varsinaisesti ole huonoja vaan vanhahtavuus toimii tässä yhteydessä hyvin.

Tästä kirjasta on rikos tehdä huonoja kuvituksia. Tuomio on autiolle saarelle jättäminen tai kölihaalaus.

Codices illustres: The world´s most famous illuminated manuscripts

Archipictor — Thu, 25 May 2006 11:34:00 +0000

Tekijä Ingo F. Walther
Kustantaja Taschen (2001)
Koko 265 mm X 335 mm x 45 mm
Sivumäärä 504
ISBN 3822858528

Tarkoitukseni on esitellä yksittäisten kuvittajien kirjojen ohella myös kirjoja, joissa useampi kuvittaja saa näkyvyyttä. Yleensä näitä kirjoja sitoo jokin teema, aivan kuten tässäkin kirjassa. Kirja on sisältää kirjaimellisestikin painavaa asiaa. Ingo F. Walherin kirja Codices illustres on esineenä melkoisen massiivinen. Se painaa yli neljä kiloa. Tässä kirjassa ei ole säästelty. Se on tehty näyttäväksi. Taschen hallitsee tämän alan paremmin kuin useimmat muut.

Codices illustres palaa kauas ajassa taakse kuvittajien ja graafikoiden lehtikultaisiin alkuaikoihin, keskiaikaisten kuvakäsikirjoitusten pariin. Kirja kattaa vuosien 400 - 1600 välisen ajanjakson. Nyt jotkut saattavat hieman kohotella kulmiaan, mutta totuushan on, että näiden pääasiassa herrojen käsien kautta on syntynyt joukko kauneimpia kirjoja, joita on koskaan tehty. Näitä teoksiahan ei ole painettu vaan jokainen on uniikkikappale. Lukematon määrä on kadonnut tai turmeltunut mutta onneksi meille on jäänyt jäljelle tarpeeksi upeita teoksia tai niiden osia, jotta voimme saada käsityksen millaisia vaivoja munkit, nuo aikansa kuvittajat ja graafikot loivat. Kuvittajat olivat ja ovat mielestäni edelleenkin enemmän käsityöläisiä kuin ns. vapaita taiteilijoita. Kuten mekin tänä päivänä, työskentelemme tilaajille ja noudatamme heidän toiveitaan kuvia tehdessämme.

Suurin osa kirjan luettelemista teoksista on uskonnollista kirjallisuutta. Mukana on maallisista aiheista, kuten ritarirunoudesta tai filosofiasta tehtyjä teoksia. Alkuaikojen säilynyt kirjallisuus on suurimmaksi osaksi uskonnollista mutta renessanssin tehdessä tietään myös maalliset aiheiden osuus lisääntyy. Ilahduttavan paljon on mukaan laitettu muslimien tekemiä kirjankuvituksia, joita kautta ymmärtää, kuinka korkeatasoista kulttuuri oli islaminuskoisissa maissa keskiaikana.

Kirjat, jotka tehtiin käsin pergamentille, maksoivat tilaajilleen melkoisen omaisuuden. Yhteen kirjaan saattoi mennä 300 lampaan nahat ja kirjan valmistumiseen vuosia ja jopa vuosikymmeniä. Monia kirjoja ei saatu koskaan valmiiksi. Kirjoihin oli varaa vain rikkaimmilla aatelisilla. Kirjat tehtiin luostareiden scriptoriumeissa, joissa kirjurit archipictorin alaisuudessa kärsivällisesti kopioivat tekstit pergamentit ja koristelivat ne taitavin ja värikkäin kuvin. Keskiaikana kalligrafiaa arvostettiin kuvaa korkeammalle sanan Jumalallisen merkityksen vuoksi. Isot alkukirjaimet, initiaalit, olivat usein koristeltuja kuvia. Tavallaan voi helpostikin sanoa, että monet nykyiset typografian pelisäännöt on luotu keskiajalla.

Kuvien pikkutarkkuus ja monimutkaisuus on usein hämmentävää. Kun katsoo esimerkiksi jotain Lindisfarnen tai Kellsin kirjaa, voi vain hämmästellä munkkien taituruutta ja kärsivällisyyttä toistaa loputtomiin jatkuvia ja toistensa lomi kiertyviä kuvioita. Heillä ei kuitenkaan ole ollut riesanaan nykymaailman vitsaus, kiivaat aikataulut, vaan he ovat saaneet keskittyä tekemään työtään kunnolla. Työnteko oli heille rukoilemista. Ei silti että se olisi aina ollut pelkkää Hoosiannan laulamista, sillä ehkäpä viehättävimpänä viesteinä vuosisatojen takaa on pergamenttien reunoihin jäänyt kirjurien valituksia työn raskaudesta muistuttamaan meitä siitä, etteivät perusasiat ole muuttuneen niinkään paljoa.

Työn laadusta kertoo paljon se, että monien kirjojen värit ovat säilyneet mitä loistavimpina läpi vuosisatojen, jotka eivät välttämättä ole kohdelleet niitä erityisen lempeästi. Codices illustres - illuminoidut käsikirjoitukset ovat saaneet nimensä lehtikullalla ja -hopealla koristeltujen sivujensa vuoksi. Voi vain kuvitella millaisen vaikutuksen kullan kiilto on tehnyt aikalaisiin. Todellisia ylellisyystuotteita siis.

Vain harvasta taiteilijasta tiedetään hänen nimensä. Useimmat tunnetaan vain jonkin tyylisuunnan tai luostarin mestareina ja joissain tapauksissa voidaan erottaa yksittäisen kirjan eri tekijät tyyliensä mukaan. Jotkut tarpeeksi paljon itseluottamusta nauttineet munkit ovat ikuistaneet itsensä mukaan kirjan kuvitukseen, röyhkeimpänä ehkä munkki Eadwine Dowerin Raamattuun tekemässään omakuvassa, joka on kooltaan isompi yksikään apostoli, pyhimys tai kuningas (ei sisälly tähän kirjaan). Lisäksi monet kirjat tehtiin ryhmätyönä, jossa pääkirjuri luonnosteli kuvan paikan ja sisällön, kirjuri kopioi tekstin ja lopulta kuvittaja kuvitti.

Kuvitus perustui keskiajalla erittäin vahvasti tiukkojen skeemojen varaan. Hahmot esitettiin konventioiden vaatimusten mukaan ja realistista kuvaamista tapahtui erittäin niukasti jos ollenkaan. Siihen ei edes pyritty vaan kuvan tehtävä oli pikemminkin etäännyttää todellisuudesta kuin lähentyä sitä. Sommittelussa suosittiin harmoniaa ja lukusarjoilla oli tärkeä tehtävä sen rakentamisessa. Symboliikka on avainsana noiden kuvien tulkinnassa.

Vaikka kirjojen tärkein tehtävä oli kertoa lukijoilleen Jumalan sanaa, meidän aikamme on saanut kuvista tärkeän ikkunan keskiaikaiseen maailmaan. Kuvituksissa käytettiin kullekin aikakaudelle tyypillisiä esineitä, vaatteita ja aseita, joten niiden kautta selviää moni tärkeä yksityiskohta keskiaikaisesta elämästä. Raamatun tarinoiden henkilöt on puettu keskiaikaisiin asusteisiin ja heidät nähdään usein miljöössä, jonka on voinut kuvitella löytyvän luostarin lähistöllä.

Tämä kirja on erinomainen hankinta jokaiselle, joka on kiinnostunut keskiaikaisista kuvakirjoista. Tämä ei ole kaikenkattava teos aiheesta eikä historiankirjoituksessaan edes syvimmälle menevä, mutta se on taatusti yksi komeimmista, jonka voi kirjahyllyynsä tai kahvipöydällensä laittaa. Painojälki on moitteetonta. Lehtikultauskin erottuu hyvin kuvista, mikä ei ole lainkaan sanottua kaikissa kirjoissa. Lehtikultaus saattaa näyttää monesti hyvinkin tunkkaiselta. Muistaakseni parhaiten on kuitenkin kultaus tuotu esiin Otto Pächtin kirjassa Book Illumination in the Middle Ages, jossa kaikki värikuvien kullatut kohdat on painettu kultavärillä. Tuloksena erittäin vaikuttava jälki. Codices illustren kohdalla tämä olisi ollut ehkä turhan hankalaa, sillä kirja on niin suuri. Kuvat ovat joka tapauksessa isoja, jotkut jopa aukeaman kokoisia. Kaikista käsikirjoituksista on annettu hyvin informatiivinen selvitys tekoajankohdasta, koosta ja muusta sisällöstä sekä se, missä sitä nykyään säilytetään. Lisäksi on kerrottu sen historiasta ja vaiheista sekä muista erityispiirteistä.

Kaikkein nautinnollisin asia tässä kirjassa ovat kuitenkin sen joka sivun alareunassa seikkailevat, Croyn tuntien kirjasta otetut pienet hahmot (drolleries), jotka saavat minut nauramaan makeasti joka kerta. Ne ovat mitä hauskimpia ja mielikuvituksekkaimpia piirroksia, jotka todistavat, etteivät keskiaikaiset munkit olleet lainkaan huumorintajuttomia ja mielikuvituksettomia uurastajia. Voi jopa sanoa, että hahmojen kekseliäisyys pyyhkii kevyesti tämän päivän vastaavilla pöytää.

Tiivistetysti voi sanoa, että hatut pois näiden kuvittajien seurakunnan vanhimpien edessä. Heille olemme me kaikki kuvittajat paljon velkaa ja tätä kirjaa lukiessa voi hämmästellä, kuinka tuoreelta ja raikkaalta moni kuva näyttääkään.

Andrzej Pągowski

Archipictor — Tue, 23 May 2006 17:10:00 +0000

Tekijä Andrzej Pągowski
Kustantaja Die Stiftung der Polnischen Kultur (?) (19??)
Koko 216 mm X 305 mm
Sivumäärä 208
ISBN ???

Oletteko viime aikoina kiinnittänyt huomiota teatterijulisteisiin. Niin. En minäkään. Tai oikeastaan olenpas. Siis siinä mielessä, että teatterijulisteissa on näinä vaikeina aikoina yhtä paljon pureskeltavaa kuin Piltti-purkin sisällössä. Ne ovat yhtä mielenkiintoisia kuin aurinkoisena päivänä ääneen sanottu toteamus "aurinko paistaa".

Nykyään teattereiden julisteet tehdään saman kaavan mukaan. Esityksen harjoituksissa otetaan kuvia, jotka päätyvät pressitiedotteisiin ja teatterin mainoksiin. Yksi tai kaksi valitaan julisteeseen. Sitten joku rykäisee päälle hassun fontin ja kaikki ovat iloisia. Teatterinjohtaja on iloinen päästessään halvalla. Näyttelijä on iloinen nähdessään oman naamansa isona ympäri kaupunkia. Valokuva on tätä päivää ja kaikkihan sitä käyttävät. Kuvitettu julistehan on niin viime vuosituhatta, ettei sellaista sovi ilmoitustaululle laittaa.

Näinpä teatterijulisteista on tullut mitäänsanomattomia pläjäyksiä, joiden tehtävä on vain ilmoittaa esityksen olevan nyt näyttämöllä. "Mutta sehän onkin julisteen tehtävä", huudatte te! Niin onkin, mutta voisiko juliste olla muutakin? Voisiko se toimia omana teoksenaan, joka resonoi esityksen kanssa? Olisiko mahdollista, että hyvin suunniteltu juliste kertoisi enemmän esityksestä kuin sen nimen ja kuka siinä on pääosassa? Sehän voisi jopa virittää katsojan henkisesti esityksen tunnelmaan. Ovatko kaikki Hamletit samanlaisia? Jos ovat, Hamletia vartenhan voisi rakentaa sellaisen valmiiksi tehdyn pohjan, johon vain vaihdetaan esittäjien nimet ja naamat. Nykyiset julisteet vain toteavat: "Esitys", eivät millainen se on. Hyvää julistetta katsotaan uudemman kerran esityksen jälkeen ja vertaillaan sen luomia mielikuvia omaan kokemukseen. Parhaat julisteet katoavat seiniltä nopeasti.

Kävin vuonna 1998 Varsovassa. Vierailin samalla reissulla Puolan julistetaiteen museossa. Oli kuin olisin päätynyt karkkikauppaan. Joka paikka tuntui olevan täynnä toinen toistaan upeampia julisteita. Puolalainen julistetaide on ehkä korkeatasoisinta, mitä maailmassa on tehty. Luonnollisesti minun oli ostettava useita julisteita vaikka läheskään kaikkia haluamiani en saanut matkaan. Onneksi ostin edes yhden kirjan, josta voisi näyttää niitä suurenmoisia herkkupaloja, joista vielä saattoi tunnistaa jälkimakuja senhetkisissä julisteissa. En todellakaan tiedä, mihin moderni Puola on mennyt. Tuskin ainakaan parempaan päin, sillä länsimaalainen myrkky vaikutti jo vahvasti pesiytyneen paikalliseen designiin.

Andrzej Pągowski (1953-) on puolalainen julistetaiteilija, todellinen mestari kertomaan nokkelin ja hienovaraisin vihjein mistä näytöksessä on kysymys, oli juliste sitten elokuvaa, sirkusta tai näytelmää varten tehty. Hän ei myöskään ole rajoittunut yhteen tekniikkaan vaan valitsee sen aina kunkin aiheen vaatimusten mukaan. Vaikeaa mutta taitavan tekijän käsissä niin raikasta. Ja Andrzej Pągowskilla tekniikoiden ja tyylien paletti on erittäin laaja. Hauskaa on myös huomata, kuinka tietyt teemat toistuvat yleisesti puolalaisessa julisteessa. Korpit, kädet ja naamiot ovat löytyvät useampienkin tekijöiden kuvamaailmasta. Yllättävää on kuinka paljon synkkiä julisteita hän on vuosien varrella tehnyt. Suomessa tuollaista ei sallittaisi. Pitää olla niin nättiä ja kivaa.

Kirja on johdonmukaisesti koottu vuosien mukaan, alkaen vuodesta 1978 ja päättyen 1990. Pągowski lienee tuttu monille suomalaisillekin, sillä hänen julisteitaan on ollut esillä Lahden julistebiennaaleilla. Luulisin kirjan olevan jonkinlainen kooste retrospektiivistä näyttelyä varten.

Voi kunpa teatterit onnistuisivat kiskomaan sen pöksyissään pesivän pupun pois ja unohtaisivat harhaoppiset käsityksensä siitä, mikä on muodissa. Teatterijuliste on niin omanlaisensa ja kiinteästi teatteriperinteeseen liittyvä taiteenmuoto, ettei sitä sovi uhrata nykyisenlaisen typeryyden alttarilla. Vetoomus teattereiden markkinointiosastolle: Antakaa julisteiden suunnittelu takaisin niille, jotka sen osaavat ja unohtakaa hetkeksi se kukkaronnyörien kiristys. Hyvän julisteen suunnittelusta on aiheellista maksaa. Ne rahat tulevat taatusti takaisin.

J.C. Leyendecker

Archipictor — Sun, 14 May 2006 08:14:00 +0000

Tekijä Michael Schau
Kustantaja Watson-Gubtill Publications (1974)
Koko 235 mm X 310 mm
Sivumäärä 208
ISBN 0823027570

J.C. Leyendecker on yksi niistä amerikkalaisen kuvituksen mestareista, suosituin omana aikanaan, josta ei kuitenkaan tiedetä kovinkaan paljoa. Kuvitukset ovat säilyneet esimerkkeinä upeasta ilmaisuvoimasta mutta itse niiden tekijä on jäänyt pimentoon. Leyendeckeristä on julkaistu vain vähän kirjoja ja tämä kirja lienee yksi kattavimmin häntä esittelevistä. Leyendecker toimi esikuvana useille kuvittajille, nimekkäimpänä ehkä Norman Rockwell, jonka varhaisemman kauden kuvituksista Leyendeckerin antama malli välittyy selvästi.

Joe Christian Leyendeckerin (1874 - 1951) elämästä ja henkilöstä tiedetään siis hyvin vähän. Hän varjeli tarkasti omaa yksityisyyttään eikä esiintynyt julkisuudessa. Leyendecker syntyi Lounais-Saksassa, josta hänen perheensä muutti Chicagoon vuonna 1882. Hän, kuten nuorempi veljensä Frank osoittivat jo nuorena suuria lahjoja taiteeseen. Hänen vanhempansa tukivat vähävaraisuudestaan huolimatta häntä tässä valinnassa. Hän sai oppipojan paikan Chicagolaiselta kaivertajalta. Päästyään myöhemmin palkan makuun saattoi hän ottaa piirustustunteja iltaisin. Lahjakkuutensa ansiosta hän kehittyi nopeasti ja pääsi kaivertajalla juoksupojasta täysipäiväiseksi kuvittajaksi ja täten hänellä oli varaa myös opiskella piirustusta päivisin.

1896 vanhempiensa säästämien rahojen, kaiverruspajasta saamansa palkan ja julistekilpailusta voittamansa palkkion ansiosta J.C. Leyendecker pääsi opiskelemaan Pariisiin. Samaa matkaa lähti myös veli Frank, opiskelemaan ja seuraksi isoveljelleen. Pariisista muodostui molemmille veljille suunnannäyttäjä, sillä siellä he saattoivat samalla kertaa tutustua taiteen uusimpiin suuntauksiin ja perehtyä perinteisiin tyyleihin. Vaikka olivatkin akatemiansa nuorimmat opiskelijat, voittivat veljekset aina kuukauden parhaan taiteilijan palkinnon. Pariisissa he myös oppivat, ettei kaupallisessa taiteessa ole mitään hävettävää, vaan se saattoi olla yhtä aikaa taiteellisesta korkeatasoista kuin myös kaupallistakin.

Veljekset palasivat takaisin Amerikkaan 1897 ja perustivat oman studion, johon alkoi heti virrata töitä. Joe ja Frank erosivat toisistaan ambitioiltaan. Joe oli puhtaasti kiinnostunut vain kaupallisesta kuvittamisesta kun taas Frank kaipasi myös kunnostautumista taiteilijana. Frankin traaginen kohtalo olikin päätyä "siksi toiseksi Leyendeckeriksi" vaikka olikin taidoiltaan Joen luokkaa.

J.C. Leyendecker yhdistetään parhaiten kahteen asiakkaaseen: The Saturday Evening Postiin ja Arrow Collar -mainoksiin. Hän oli vuosikymmeniä The Postin kansikuvien tärkein tekijä, ennen Norman Rockwellia. Arrow Collar -mainosten kautta hän puolestaan antoi esikuvan vuosisadan alkupuolen amerikkaiselle miesihanteelle - komealle, miehekkäälle ja kultivoituneelle nuorukaiselle, joka oli tietoinen hyvästä mausta ja käytöstavoista.

Kirja vihjaa varsin selvästi Leyendeckerin homoseksuaalisuudesta sanomatta kuitenkaan sitä suoraan, hieman samoin kuin iltapäivälehdet tangolaulajista ja heidän ystävistään. Leyendeckerilläkin oli tällainen ystävä, Charles Beach, joka toimi mallina Arrow Collar -kuvituksille. Paitsi malli, oli hän myös koko Leyendeckerin lähin elämänkumppani, apulainen ja manageri koko hänen elämänsä ajan. Beachista on monennäköisiä mielipiteitä. Joidenkin mukaan hän oli ystävällinen mies ja hyvä Joelle. Toisten mukaan hän oli epämiellyttävä tai parasiitti, kuten Rockwell häntä nimitti. Joka tapauksessa Beach oli ilmeisesti yksi syy veljesten välirikkoon. Rockwell sanoo, ettei Leyendecker osannut maalannut "naista, jossa olisi ollut tippaakaan sympaattisuutta". Tästä voi kiistellä, mutta selvää on, että miehiä hän osasi kuvata ja näin jälkiviisaana monista Arrow Collar -miehistä voi erottaa pinnan alla väreilevää homoeroottisuutta.

Frank Leyendecker ei onnistunut elämässään ja urassaan. Hän kasvavassa määrin myöhästyi annetuista deadlineista ja teki työnsä huonosti, koska hänelle ei annettu hänen kaipaamaansa ilmaisunvapautta. Lopulta hän masentuneena ajautui lääkkeiden ja alkoholin sekakäyttäjäksi, mikä koituikin hänen kohtalokseen 1924.

Joe Leyendecker jatkoi menestymistään 20- ja 30-luvuilla mutta hänen taakakseen muodostui hänen kykenemättömyytensä uudistua. Hän loi tyylinsä vuosisadan vaihteessa, eikä se siitä muuttunut miksikään vaikka vuosikymmenet vaihtuivat. Lopulta hänen oli hankala saada töitä. Leyendeckerin filosofia oli, että jatkuva tuhlaaminen pakotti taiteilijan työllistämään itsensä, joten hän oli elämänsä viimeisinä vuosina taloudellisissa vaikeuksissa vaikka olikin ansainnut omaisuuden elämänsä aikana.

Leyendeckerin tyyli on omintakeinen. Siinä on hippunen art nouveauta, ropsaus art decoa ja monta kourallista hänen omaansa. Hänen siveltimenjälkensä perustuu rohkeille muodoille ja leveille selkeille vedoille. Hahmot ovat monesti erittäin veistoksellisia. Luonnonmukaisuus ei ole ensimmäinen sana, joka tulee mieleen, eikä hän siihen pyrikkään. Hän ei juurikaan pehmennä siveltimenvetoja vaan antaa niiden luoda muotoja. Hän jättää selvästi erottuvia rantuja siveltinvetojen väliin. Joskus hän myös tekee ristikkäisiä vetoja, jotka muodostavat ruutukuvion. Selvästikin hänen varhaiset vuotensa kaivertajana olivat merkittävästi luomassa hänen tyyliään.

Kirja on kovakantinen ja näyttävä. Siinä on paljon isokokoisia värikuvia, valitettavasti myös paljon mustavalkoisia vedoksia värikuvista. Tämä on se tyypillinen haitta näissä ennen 80-lukua painetuissa kirjoissa. Olisin mielissäni, mikäli hänen kuvituksistaan julkaistaisiin uusi kirja sillä tätäkään teosta ei näy löytyvän edes Amazonin kautta. Ostakaa pois heti jos tulee vastaan.

Icon: A Retrospective by the Grand Master of Fantastic Art

Archipictor — Sun, 30 Apr 2006 08:08:00 +0000

Tekijä Frank Frazetta
Kustantaja Underwood Books (1999)
Koko 235 mm X 310 mm
Sivumäärä 163
ISBN 1887424415

On jokseenkin turha esitellä kovinkaan tarkasti tämän kirjan päähenkilöä. Hänestä kyllä löytyy tietoa. Frazetta on ehkä yksi merkittävimmistä kuvittajista 1900-luvulta vaikka hänen arvoaan ei ole monissa kuvitusta käsittelevissä kirjoissa myönnetty. Luultavasti syynä on se, että hänen kuvituksensa ovat pääasiassa science-fictionia ja fantasiaa, molemmat perinteisesti kovin aliarvostettuja aiheita. Tästä syystä ei ole tahdottu nähdä kuinka vahvan leiman hän on lyönytkään nykyiseen kuvitukseen.

Frank Frazettan (1928) tähti ei syttynyt yhdessä yössä vaan hän joutui toimimaan apulaisena ja kuvittamaan hanttihommia ennen kuin hän sai mahdollisuuden näyttää kunnolla mihin pystyi. Hän oli kuitenkin nopea oppimaan ja osoitti jo lapsena ilmiömäisiä kykyjä piirtämiseen ja maalaamisen. Sarjakuvat olivat hänelle se suurin inspiraation lähtökohta. Luonnollisesti sellaiset varhaisemmat mestarit kuin Howard Pyle, N.C. Wyeth ja J. Allen St. John vaikuttivat hänen tapaansa maalata samoin kuin Hal Fosterin ja Alex Raymondin tapaiset jumalaiset sarjakuvapiirtäjät antoivat esikuvan hänen sarjakuvilleen. Frazetta ei kuitenkaan ollut mikään kopioija vaan hän kehitti kuvitusta niin vahvasti omaan suuntaansa, että kun häntä vaadittiin aikaisemmin maalaamaan jonkun toisen tyylillä, saivat häntä seuraavat kuvittajat vaatimuksia tehdä kuten Frazettakin.

Frazetta tunnetaan erittäin nopeana maalaajana. Moni mestariteos on syntynyt yöllä ennen deadlinea ja kiikutettu öljymaalipinta vielä märkänä kustantajalle. Frazetta onkin naureskellen selitellyt nopeaa maalaustapaansa halulla päästä pelaamaan baseballia. Ei mitenkään epälooginen seikka, sillä hänellä oli hyvät mahdollisuudet päästä pelaamaan New York Giantseihin mutta päätti valita sarjakuvapiirtäjän uran, sillä toimeentulo vaikutti siinä paremmalta. Valitettavasti tänä päivänä palloa pieksämällä saanee paremman toimeentulon kuin barbaareja ja vähäpukeisia naisia maalaamalla.

Kun Frazetta viimein löi läpi, alkoi hän olla tilanteessa jossa pystyi lukuisten rip-offien jälkeen saamaan kunnollista korvausta työstään. Nythän Frazettan töistä maksetaan valtavia hintoja, jos niitä ylipäänsä on saatavilla. Frazetta ilmeisesti ei ole koskaan ollut erityisen innokas myymään originaalejaan. Kirjassa kerrotaan huvittava anekdootti, jossa Clint Eatwoodiksi esittäytyvä kaveri soittaa ja pyytää puhua Frazettan kanssa. Frazetta tuumailee, että "joo joo" ja käskee vaimonsa lyödä luurin tyypin korvaan. Mies soittaa takaisin ja vakuuttaa olevansa todellakin Eastwood! Niinpä Frazetta päätyy maalaamaan The Cauntletin elokuvajulisteen. Frazetta maalasi paljon elokuvajulisteita, etenkin niitä 60-70 -luvuilla muodissa olleita, missä elokuvan henkilöhahmot ajavat toisiaan takaa kuin Benny Hillin lopputeksteissä konsanaan. Frazetta myös näyttää näissä julisteissa kuinka taitava karikatyyrien tekijä on myös on.

Sarjakuvien ja elokuvajulisteiden sijasta Frazetta kuitenkin tunnetaan parhaiten tieteis- ja fantasiapokkareiden kansikuvien kuvittajana, ehkä tunnetuimpana hänen Conan-kuvituksensa, joita parempia ei ole vielä tänäkään päivänä nähty. Ne ovat kaukana sarjakuvien siloposkisista pullalihaksisista bodareista. Frazettan Conan on jotain hillittömän raivokasta ja raakaa, sellaista jota ei tänäkään päivänä kansista löydy. Maalaukset jättävät vaikutelman väkivallan orgioista vaikka tosiasiassa ne eivät ole erityisen verisiä tämän aikakauden mittapuulla. Kompositio, värit ja voimakkaat mutta tarkat siveltimenvedot kuitenkin syöksevät katsojan sisälle maalausten hurjaan maailmaan.

Frazetta ei hienostele yksityiskohdilla. Kaikki tarpeellinen on kohdallaan eikä liiallinen hiominen kuvia ainakaan parantaisi. Ne vain tappaisivat kuvan dynamiikan ja elinvoiman, kuten valittaen on todettava tapahtuneen usealle tämän päivän fantasiakuvista. Kuvien henkilötkään eivät herkuttele varsinaisesti persoonallisuuksina, esimerkiksi naiset hän maalaa saman skeeman puitteissa. Hahmojen tarkoitus on varsinaisesti olla vain toiminnan katalyytteinä, ei kertoa mitään syvempää niistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkä hahmot olisi muistettavia. Päinvastoin. Kukapa Death Dealerin nähnyt voisi unohtaa sen, Bran Mak Mornista puhumattakaan.

Frazettasta on julkaista lukuisia kirjoja. Jos joku on hankittava, suosittelen ehdottomasti tätä. Kirja on perusteellinen läpileikkaus hänen urastaan, varhaisista kuvista huippukauden mestariteoksiin ja päättyen valitettavan säälittäviin myöhäiskauden sairauden jälkeiseen esityksiin, pahimpana esimerkkinä ehkä MADiin tehty kuvitus. Kirjassa on lukuisia luonnoksia ja kuvia maalausten ensimmäisistä versioista (Frazettalla ei ole mitään tunnontuskia korjata vanhoja kuviaan vuosienkaan päästä). Kuvia myös pohjustetaan erinomaisilla kertomuksilla. Kannatettava loistohankinta siis eikä edes hankalasti saatavissa.

Iconin jälkeen on myös julkaistu samaa sarjaa olevat kirjat Legacy: Selected Drawings & Paintings by Frank Frazetta ja Testament: The Life and Art of Frank Frazetta. Tulen kirjoittamaan myöhemmin kuvauksen molemmista.

Howard Pyle

Archipictor — Tue, 25 Apr 2006 07:35:00 +0000

Tekijä Howard Pyle
Kustantaja A Beacock Press / Bantam Book (1975)
Koko 229 mm X 282 mm
Sivumäärä 96
ISBN 0684144158

Nyt esiteltävä kirja on pieni harvinaisuus mutta ei suinkaan siksi, että sen painos olisi jotenkin harvinainen (tai voi ollakin, en ole ottanut tarkemmin selvää) vaan siksi, että Howard Pylestä itsestään on julkaistu yllättävän vähän kirjoja ottaen huomioon hänen merkityksensä amerikkalaiseen kuvitusperinteeseen. Hän omia kirjallisia tuotoksiaan kuvituksineen on saatavilla mutta erityisesti kuviin keskittyneitä kirjoja näyttää olevan markkinoilla hyvin vähän jos ollenkaan.

On mahdotonta yliarvostaa Howard Pylen merkitystä, kuten edellisessä N.C. Wyethiä käsittelevässä bloggauksessa tuli ilmi. Hän koulutti suuren joukon Amerikan kuvituksen kultakauden tekijöistä, mikä itsessään on jo varteenotettava meriitti. Suurimman arvonannon hän luonnollisesti ansaitsee tekemistään töistä, jotka ovat vaikuttaneet valtavasti kuvituksen kehittymiseen.

Howard Pyle (1835-1911) aloitti ammattimaisen kuvittamisen 1876. Hänen alkuaikojensa kuvituksensa olivat painoteknisistä syistä tehty suurimmaksi osaksi mustalla tussilla, jolloin ne oli helppo kopioida kaiverruksiin. "Sävylliset" kuvat oli kaiverrettu mustavalkoisista öljy- tai guassi-maalauksista. Vasta kun neliväripainatus alkoi olla riittävällä tasolla, alkoi Pyle maalata kuvituksensa väreillä. Tästä johtuen värilliset kuvitukset ovat hänen myöhäisemmältä kaudeltaan. Pyle oli uskomattoman työteliäs, sillä häneltä julkaistiin yli 3300 kuvitusta, kaksi jokaista viikkoa kohden hänen työuransa aikana sekä lisäksi vielä lähes kaksisataa tarinaa. Jotenkin hän vielä onnistui opettamaan nuoria kuvittajia ja harrastamaan perhe-elämää seitsemän lapsen verran.

Pylen yksi opetuksista oppilailleen oli että heidän tuli pyrkiä ajattelemaan ja tuntemaan kuin maalaustensa kohteet ja välittämään nämä tuntemukset kankaalle. Ehkäpä tästä johtuen Pylen kuvien henkilöt erottuvat luonteikkaina ja yksilöllisinä. Pylen taito kuvata tilanteet kohdasta, jolloin ei tiedä mitä tulee tapahtumaan seuraavaksi, on ehkä se mitä eniten hänen maalauksissaan arvostan. Hän on aivan ylittämätön tässä. Maalauksista voi löytää vinkkejä siihen, mitä on tapahtunut aikaisemmin ja kuvan näkeminen pakottaa lukijan suorastaan ahmimaan tulevat rivit saadakseen tietää, kuinka tilanne lopulta ratkeaa. Kuvien hahmot ja miljöö on kuvattu erittäin tarkasti ja yksityiskohdille uskollisesti. Jälleen kerran yksityiskohtien on määrä vihjata kuvan tapahtumiin eikä toimia tarinankerrontaa häiritsevinä elementteinä.

Pyle tunnetaan erityisesti merirosvokuvistaan. Hän on kirjoittanut merirosvotarinoita, jotka on myös itse kuvittanut. Luultavasti juuri hänen merirosvokuvituksensa ovat toimineet pohjana useimmille niille mielikuville, joita populaarikulttuuri merirosvoista luo. Melkeinpä on mahdoton ajatella, etteivät Pirates of Caribbean tekijät olisi opiskelleet silmä kovana Pylen kuvituksia.

Toinen Pylen suosima aihe on ritariromaanien kuvitus, epäilemättä kovin suosittu hänen elinaikanaan. En muista nähneeni yhtään kuvitusta, joka sijoittuisi hänen omaan aikaansa. Tämä näkyy myös siinä, että hän on tehnyt suuren työn kuvittaakseen Amerikan vapaussotaa mutta ei sisällissotaa, joka kuitenkin tapahtui hänen eläessään. Hän otti tarkkaan selkoa vapaussodan yksityiskohdista, jopa siinä määrin, että oli selvillä taistelupäivän säästä, tietyn joukko-osaston univormuista ja edellisessä hyökkäyksessä kaatuneiden sotilaiden määrästä taistelukentällä, ja maalasi kuvan niin, että "saattoi haistaa ruudin". Kaikki tämä saa aikaan sen, että Pylen maalaukset ovat miltei dokumentaarisia kuvauksia lyhyistä hetkistä.

Kuten Wyethkin, oli Pyle ajan hermolla mitä maalaustaiteen trendeihin kuului. Japonismi, symbolismi ja monet muut tyylit tulevat esiin useista kuvituksista.

Kirja on pehmeäkantinen mutta ilmeisesti kovakantinenkin on olemassa. Kuvien värit ovat ehkä hieman tummemmat kuin mitä ne luultavasti oikeasti olisivat. Harmillisesti muutama kuva on reprottu painokuvasta eikä alkuperäisestä maalauksesta. Näiden kuvien laatu on heikko ja suttuinen. Jokaisen kohdalla on kuitenkin sen alkuperä mainittu, joten suttuisuuden voi antaa anteeksi, etenkin jos originaalia ei ole enää ollut saatavissa. Kirja on selkästi rakennettu siten, että aukeaman oikealla puolella on kuva ja vasemmalla muuten tyhjällä sivulla tieto siitä, missä ja milloin kuvitus on julkaistu ensimmäisen kerran. Tämä ratkaisu on selkeä vaikkakin varsin vanhanaikaisen oloinen.

Olisi jo aika jonkun tehdä kulttuuriteko ja julkaista laaja ja kattava kirja Howard Pylen urasta laadukkaine kuvituksineen. Nyt hänestä on saatavilla tietoa enimmäkseen Brandywine-koulun kuvittajia esittelevistä kirjoista.

An American Vision: Three Generations of Wyeth Art

Archipictor — Fri, 14 Apr 2006 14:25:00 +0000

Tekijä James H. Duff
Kustantaja Bulfinch 1996
Koko 277 mm X 233 mm
Sivumäärä 210
ISBN 0821216562

Kun kerran edellinenkin esitelty kuvittaja oli raskaan sarjan tekijä, on syytä jatkaa samassa painoluokassa. Nyt esittelyn kohteena olevassa kirjassa on kolme taiteilijaa, joita yhdistää isä-poika-pojanpoika -suhde. Näistä erityisesti tämän blogin kannalta kiinnostavin on taiteilijasuvun vanhin, N.C. Wyeth. Tuntematon ei ole hänen poikansakaan Andrew Wyethkään. Lisäksi osansa saa myös James Wyeth.

Minulle Newell Convers Wyeth (1882-1945) on ehkäpä se kovin tekijä kautta aikain. Hänelle ovat lukuisat kuvittajat velkaa. On vaikea kuvitella millainen kuvituksen maailma olisi ilman häntä mutta taatusti se olisi erilainen ja paljon köyhempi. N.C. Wyeth, kuten hänet yleisesti tunnetaan, oli Howard Pylen, jota monesti pidetään myös eräänlaisena amerikkalaisen kuvitustaiteen isähahmona, oppilas ja kuului tämän Brandywine -kuvituskouluun, joka jalosti myös muita erinomaisia kuvittajia kuten Harvey Dunn, Frank E. Schoonover ja Dean Cornwell muutama mainitakseni. He, kuten myös esim. Maxfield Parrish muodostivat amerikkalaisen kuvituksen kultakauden uskomattoman lahjakkaan perustan.

N.C. Wyeth tunnetaan kenties parhaiten hänen Robert Louis Stevensonin Aarresaareen tekemistään kuvituksista, jotka ovat edelleenkin tänä päivänä ylittämättömiä suorastaan raa´assa ilmaisuvoimassaan. Wyethin siveltimenjäljet ovat kuin voimakkaan miekkataiturin sivallukset: ruhjovat mutta tarkalleen siinä, missä niiden kuuluu ollakin. Hän ei hienostele öljyvärien sävyillä vaan antaa katsojan kuvitella ne sinne. Hän on myös koloristi: uskomaton rohkeus käyttää kylläisiä sävyjä pelottaisi heikompaa tekijää. Wyeth ei kuitenkaan hajota kuvaa maalioksennukseksi, josta ei saa mitään tolkkua vaan värit toimivat loistavasti yhteen.

Valo on N.C. Wyethin maalauksissa äärettömän tärkeä elementti. Hänen valonsa on lämmintä, tuli se sitten laskevasta kesäisestä auringosta tai lyhdystä. Monissa kuvissa taustalta tuleva valo muuttaa etualan hahmot miltei pelkiksi silhueteiksi. Wyeth onkin mielestäni yksi ehdottomasti lahjakkaimmista valon käyttäjistä kuvittajien kunniakkaassa joukossa.

Wyeth maalasi suurimmaksi osaksi kuvituksia historiallisiin seikkailuromaaneihin, kuten edellä mainittu aarresaari, Daniel Defoen Robinson Crusoe ja moniin keskiaikaisiin ritaritarinoihin. Vahvan osuuden hänen tuotannostaan ovat saaneet myös Amerikan lännestä ja etenkin intiaaneista tehdyt kuvat. Wyeth itse asiassa matkusti nuorena miehenä länteen ja maalasi näkemäänsä. Pitää muistaa, että "villi länsi" oli lähihistoriaa Wyethin aikakaudella. Hänen kuvituksissaan intiaanit kuvataan arvokkaina ja vahvoina hahmoina, kaukana Hollywoodin länkkäreiden verenhimoisista villeistä.

Valitettavasti Wyeth iän myötä koki enemmän ja enemmän tarvetta tulla arvostetuksi "oikeana" taiteilijana eikä vain "pelkkänä" kuvittajana. Hänen elämänsä päättyi traagiseen onnettomuuteen 1945.

N.C. Wyeth ei ollut aikaansaapa pelkästään kuvittajana vaan toimi lähtölaukauksen antajana parille uudelle sukupolvelle taiteilijoita. Hänen poikansa Andrew lienee isäänsäkin tunnetumpi. Hän on yksi 1900-luvun amerikkalaisen realistisen maalauksen keskeisistä nimistä. Andrew Wyethin tunnetuin teos on Christinan maailma, joka lienee niin tunnettu, ettei sitä ole katsottu tarpeelliseksi painaa isolla yhteenkään Wyethin sukua esittävään kirjaan, joita minä omistan. Hänen temperalla ja akvarellein tekemänsä työt erovat isänsä maalauksista kuin yö ja päivä. Hänen töidensä väriskaala on kapea ja murrettu. Hän on myös tarvittaessa hyvinkin pikkutarkka - piirre, jota N.C. Wyethin töissä ei liiemmin ollut. Väripinnat ovat usein läpikuultavia. Myös hänen töissään valolla on merkitystä mutta valon väri on viileä, syksyinen.

James Wyeth on Andrewin poika ja kirjan kolmas päähenkilö. Hänen maalauksensa muodostavat jollain tavalla hauskan synteesin isänsä ja isoisänsä töistä. Jotain N.C. Wyethin maalauksista on aistittavissa muuten isänsä tyyliä lähellä olevasta jäljestä. James Wyeth on isäänsä rohkeampi värien käyttäjä mutta ei mielestäni käytä niitä yhtä toimivasti kuin N.C. Wyeth. Hänen maalauksistaan maatilan eläimet ovat vahviten edustettuina mutta myös muotokuvia esiintyy, mm. maalaus Andy Warholista. Valonkäytössäkin hän on perinyt jotain isoisältään.

Kirjan sisältö on varsin tasapuolisesti jaettu kaikkien kolmen kesken, N.C. Wyethin saadessa kuitenkin pienoisen lisän. Tekstiä on kiitettävästi, kuitenkin pääpainon ollessa kuvilla. Kuvat on valitettavasti miltei kaikki sovitettu samaan muottiin, välittämättä niiden originaalimuodosta. Näin joistain kuvista rajautunee jotain pois. Lisäksi mielenkiintoista on myös se, kuinka eri painoksien värit eroavat toisistaan. Tämän kirjan japaninkielinen painos oli myös japanilaisen yliopistoni kirjastossa ja sen kuvien värit olivat paljon kirkkaamat ja vaaleammat. Olin oman kirjani perusteella mieltänyt monien maalauksien värit paljon tummemmiksi. Japaninkielisestä versiosta paljastuikin paljon enemmän yksityiskohtia. Harmillista, että tästä kirjasta saanee kuvista väärän käsityksen.

Koska tämä blogi on keskittynyt kuvittajiin, on alla vain esimerkkejä N.C. Wyethin kuvituksista. Häntä esittelevistä muista kirjoista kirjoitan jatkossakin. Niistä on saatavissa kuvia, joissa N.C. Wyethin tapa käyttää värejä näkyy selvemmin.

Norman Rockwell: Artist and Illustrator

Archipictor — Wed, 12 Apr 2006 07:06:00 +0000

Tekijä Thomas S. Buecher
Kustantaja Harry N. Abrams 1996
Koko 300 mm X 375 mm
Sivumäärä 328
ISBN 0810981505

Nyt siirrytään kuvituksen superraskaan sarjan pariin. Tämä kirja kuten sen kohdekin ottelevat juuri tuollaisessa luokassa. Pitkään mietin, kuinka kauan voin vältellä Rockwellista kirjoittamista mutta tulin siihen lopputulokseen, että kun se on kerran tehtävä, niin parempi tehdä näin varhaisessa vaiheessa.

Norman Rockwellista on suhteellisen turha kirjoittaa mitään tarkempaa, sillä hänestä on kirjoitettu niin monta kirjaa, että tein jossain vaiheessa päätöksen, etten ostaisi enää yhtään lisää. Tämäkin lupaus kestänee siihen asti, kunnes taas uusi hyvä kirja sattuu vastaan. Rockwell on erittäin suosittu kirjojen aihe, joten ostettavaa kyllä riittäisi. Monet kirjoista ovat kuitenkin täynnä samoja kuvia, enkä juurikaan keksi miksi uusia kirjoja olisi julkaistava siinä määrin kuin sitä tehdään ellei syynä olisi se, että Rockwell on myös erittäin tuotteistettu kuvittaja. Hänen kuvillaan myydään kippoja ja kuppeja, postikortteja ja paitoja. Moni muu taitava kuvittaja ansaitsisi oman kirjansa, joten Rockwellin julkaisua voisi huoletta vähentää.

Tämän sanottuani, Rockwellista on vaikea kirjoittaa paljoa muuta negatiivista. Parhaimmillaan ollessaan hän ansaitsee kaikki sanakirjasta löytyvät superlatiivit plus muutaman keksitynkin. Huonoimmillaankin hän on parempi kuin usea kuvittaja parhaimmillaan. Rockwell on myös siinä mielessä mielenkiintoinen tekijä, että hänen tyylinsä ja taitojensa kehittymistä on helppo seurata, sillä se on niin tarkasti dokumentoitu. Yleensä suurimman huomion saavat hänen Saturday Evening Postille tekemänsä kansikuvat mutta onneksi myös hänen mainoksiin, kirjoihin ja lehtiin tekemänsä kuvitukset ovat saaneet osansa.

Ehkä syy siihen miksi Rockwell on niin suosittu, on hänen perusinhimillinen asenteensa. Hän ei pilkkaa ketään vaikka lähestyykin usein kuvaustensa kohteita huumorilla. Hän saattaa olla ironinen muttei koskaan kyyninen. Hänen maalaamansa henkilöt ovat kaikki jollain tavalla tuttuja. Niissä yhdistyy sellaisia piirteitä, jotka on helppo tunnistaa itsessään tai ihmisissä ympärillämme. Rockwell todellakin pääsee henkilöidensä ihon alle ja saa yhdessä kuvassa kerrottua valtavasti hahmoista. Heidän luonteensa, haaveensa ja elämäntarinansa välittyvät yhdellä silmäyksellä. Useasti kuvassa erilaiset tunteet kohtaavat. Vaikka onkin erinomainen karikatyristi, ei hän sorru liioitteluun. Hahmoja on karrikoitu juuri niin, että ne ovat edelleen uskottavia. Rockwell osaa myös olla vakava ja monet hänen parhaista kuvituksistaan ovat vanginneet hetken, jossa voi tuntea tunnelman kiteytyneenä. Tämä on totta etenkin hänen jälkimmäisessä tuotannossaan, jolloin hän alkoi käyttää kameraa apuvälineenä. Aikaisemmin hän maalasi mallista mutta nyt valokuva salli hänen hyödyntää hetkellisyyden vaikutelmaa. Niinpä hänen kuvissaan on tuntu, kuin olisi sattunut kohdalle juuri kuvan esittämän silmänräpäyksen ajaksi. Rockwell on ehkä tylsimmillään maalatessaan epookkikuvia. Ne tuntuvat hieman tunkkaisilta verrattuna erittäin tarkkoihin omaa aikansa kuvauksiin.

Rockwell on maalarina virtuoosimainen. Hänen sommitelmansa ovat täydellisiä. Hän on ehkä paras tietämäni sommittelija kuvittajien joukossa. Katsojan katseen hän kohdistaa millilleen oikeaan kohtaan. Kyse ei taaskaan ole mistään kikkailusta vaan sommitelma toimii aina aiheen ehdoilla. Vaikka kuvat ovatkin äärimmäisen pikkutarkkoja, eivät detaljit kuitenkaan vie huomiota vaan ne toimivat pieninä hienovaraisina vinkkeinä johdattaen katsojan syvemmälle kuvan maailmaan. Rockwell on erittäin tarkka siitä, että kuvan yksityiskohtien täytyy tukea tarinaa. Jokaisella sommittelun elementillä on oma tärkeä merkityksensä. Rockwell ei myöskään ollut oman tyylinsä vanki vaan selkeästi tietoinen ympäröivän taidemaailman liikkeistä, vaikka ei välttämättä modernia abstraktia maalausta arvostanutkaan. Hieno anekdootti kertoo, kuinka hän puolileikillään teki salanimen suojista pollockmaisen maalauksen, jolla sitten otti osaa taidekilpailuun - ja voitti! Samainen työ on ilmeisesti mukana myös esimerkkikuvassa.

Rockwell osoitti myös ihailtavaa siviilirohkeutta ottaa kantaa. Hän oli 60-luvun loppupuolella jo ikonin aseman saavuttanut tekijä, jonka tunnetuimmat ja suosituimmat työt vetosivat keskiluokkaiseen valkoiseen kristittyyn väestöön. Rockwell kuitenkin teki varsin vaikuttavia kuvituksia mm. mustien kansalaisoikeustaistelusta, mikä lienee hätkähdyttänyt niitä, jotka olivat tottuneet löytämään signeerauksen "Norman Rockwell" punaposkisten jouluisten lastenkuvien yhteydestä.

Tämä kirja on erittäin hyvä valinta, mikäli Norman Rockwellin kirjoista on joku hankittava. Se on varsin massiivinen kirjaksi, mikä on vain hyvä sillä useasta kuvituksesta on kokonaisen aukeaman kattava kuva. Mukana on myös pari todella suurta, kahden aukeaman kokoista taitettua kuvaa. Painojälki on varsin hyvää mutta ikävä kyllä kirjan 614:sta kuvasta vain 111 on värillisiä. Toki mustavalkeista kuvista moni on luonnoksia tai alkuperäisenäkin mustavalkeita kuvituksia mutta neliväriset kuvat olisi silti saanut painaa värillisinä.

Kirja esittelee kattavasti eri kausien Rockwellia, muistaen myös ottaa mukaan niitä vähemmänkin esillä olleita kuvia, joiden kautta hänestä avautuu entistä monipuolisempi kuva. Lisäksi joistakin kuvituksista on myös mukana luonnos, josta saa mielikuvaa, kuinka teos on syntynyt.

Toinen kirja, joka hankkimista voi suositella, on tätäkin massiivisempi Christopher Finchin Norman Rockwell: 332 Magazine Covers, johon on koottu kaikki Rockwellin Saturday Evening Postille tekemät kansikuvat pienine arvosteluineen ja esittelyineen sekä kuvauksine kyseisestä vuosikymmenestä. Kirjan ehdottomasti huonoin puoli on siinä, että erittäin moni kuvista on reprottu lehtien kansista eikä alkuperäisistä ja mikä pahinta, niihin kohtiin, missä on ollut joku tekstipalkki tai vastaava, on joku "taiteilija" täydentänyt kuvaa maalaamalla siihen puuttuvan paikan. Näin kuvissa saattaa esiintyä jotain tökeröä töhryä Rockwellin upean maalauksen rinnalla. Olisin suonut mieluummin vaikka kansi kokonaisuudessaan teksteine otsikoineen kuvatun kuin jotain tuollaista. Tämä on kuitenkin pieni kauneusvirhe muuten erinomaisessa teoksessa.

Illustrations of Akira Yokoyama

Archipictor — Sun, 02 Apr 2006 18:34:00 +0000

Tekijä Akira Yokoyama
Kustantaja Graphic-sha Publishing Co., Ltd. 1983
Koko 230 mm X 310 mm
Sivumäärä 108
ISBN ???

Voin kertoa tämän todellisen kuvituskirjaherkkupalan tekijästä varsin vähän, sillä kaikki tieto tekijästä on japaniksi enkä ole ehtinyt luetuttaa sitä vielä kenelläkään. Syntyjään 1938, Yokoyama on epäilemättä yksi Japanin kaikkien aikojen taitavimmista kuvittajista. Olen nähnyt hänen kuvituksiaan käytännössä miltei kaikissa ennen 2000-lukua tehdyissä japanilaisia kuvittajia esittelevissä kirjoissa. Yokoyama on siinäkin mielessä mielenkiintoinen kuvittaja, että hänelle leimaa antavaa on hänen laaja-alaisuutensa. Hän tuntuu hallitsevan suvereenisti tekniikan kuin tekniikan. Kuvat on ttehty niin rouhealla pastelliliitutekniikalla kuin hyvin taitavalla ilmaruiskumaalauksellakin. Monet kuvat ovat erittäin valokuvamaisia toteutukseltaan, eli hän osaa ilmaista erikoisesti japanilaisille 1970-90 -lukujen kuvittajille tyypilliseen tapaan materiaalin ja struktuurin, ja saada sitä kautta vaikutelman valokuvamaisuudesta.

Kirja on jaettu useisiin teemaltaan yhtenäisiin aukeamakokonaisuuksiin vaikka mitään lukuja ei kuitenkaan ole. On pastellikuvia, kirjankansia, kuvia hyönteisistä, eläimistä, naisista ja klassisista säveltäjistä. Useita hyvin kauniita kuvituksia seinistä ja katoista, sommitellultaan ja värimaailmaltaan jopa hieman abstrakteja kaikessa realistisuudessaan. Monet kuvista on esitetty kiitettävän suuressa koossa, jollainen on aina miellyttävää, sillä sitä kautta kuvitus saa luonnollisesti enemmän voimaa kuin ehkä siinä versiossa, johon se on tarkoitettu, ja kuvittajan tekniikkaankin saan paremman näkökulman. Kuvista myös erottuu selvästi se totuus, että perinteisin tekniikoin tehty kuvaoriginaali on todella tarkka yksityiskohdiltaan ja maalausalustan rakenne vaikuttaa valtavasti lopputulokseen.

Kuvitusten jälkeen on parin aukeaman mittainen selvitys yhden kuvan tekoprosessista vaiheittaisine kuvineen. Harmillista kyllä, esimerkkikuva ei ainakaan minun näkökulmastani ollut kaikkein mielenkiintoisin. Hyvää on kirjan loppuun sijoitettu luettelo kirjan jokaisesta kuvasta käytettyine tekniikoineen, materiaaleineen ja tilaajatietoineen ja osien kuvien kohdalla on myös pieni selvitys siitä, kuinka kuva on toteutettu. Tällaisia kun olisi useammassakin kirjassa, niin olisin erittäin iloinen.

Paperi on hyvää ja toistaa värit kirkkaina mutta ei polta valkoisia alueita puhki. Kirja on miellyttävän jämäkästi sidottu ja on säilynyt hyväkuntoisena. Ilmeisesti edellinen omistaja osasi kohdella kirjaa sen arvon mukaisesti.

Erityisen vaikuttavia ovat valtavat kuvat hyönteisistä, joiden jokainen pinnan muodostuma ja karva on maalattu mikroskooppisella tarkkuudella. Onko sellaisten kuvien toteuttaminen näinä aikoina enää mahdollista, sillä kukapa olisi valmis maksamaan tuollaisen pikkutarkkuuden ilmaisemisesta. Fotorealismi ei silti ole mielestäni mikään itsetarkoitus näissäkään kuvissa. Kyse on eräästä ilmaisun äärimmäisestä muodosta.

Harmillista, ettei minulla ole kunnollista tietoa mitä Akira Yokoyama on tehnyt viime vuosina. Iän puolesta hänen luulisi olevan jo eläkkeellä mutta muistan nähneeni hänet vielä vuoden 2005 kuvittaja-katalogissa. 1990-luvun katalogeissa hän vielä mainosti tyylinään pastelleilla toteutettuja luonnosmaisempia kuvituksia. Joka tapauksessa olen ylpeä omistaessani tämän kirjan, sillä se yksi vakuuttavimpia osoituksia siitä, kuinka moninaisesti voi kuvituksia käyttää eri tarkoituksiin ja medioihin säilyttäen saman huikean laadullisen tason.

Tapestry: The paintings of Robert E. McGinnis

Archipictor — Thu, 23 Mar 2006 16:57:00 +0000

Tekijä Robert E. McGinnis
Kustantaja Underwood Books 2000
Koko 260 mm X 285 mm
Sivumäärä 128
ISBN 1887424563

Robert E. McGinnis on niitä rautaisia raatajia, jotka muodostavat kuvittajien luokan selkärangan ytimen. Heitä on siunattu erinomaisella lahjakkuudella ja teknisellä taidolla. He onnistuvat olemaan riittävän anonyymejä ja ottamaan vastaan työn kuin työn ja jättämään sen asiakkaalle sellaisena, että se nousee silkalla erinomaisuudellaan esiin ympäröivästä massasta.

McGinniksen kuvituksista ehkä kaikkein voimakkaimmin muistetaan hänen Bond-filmeihin tekemänsä julisteet. Minun verkkokalvoilleni on ikuisesti syöpyneet nuo Bond-elokuvien maalatut video-kasettien kansikuvat vuokraamon hyllyillä, kun ihailin niitä lapsena. McGinnis on kuitenkin tehnyt isoimman päivätyönsä kioskikirjojen kansien kuvittajana. Koska nykyään ei enää juurikaan julkaista kioskikirjallisuutta, on tämä arjessa näkyvä mutta suotta vähän arvostettu kuvituksen muoto katoamassa sukupuuttoon. Kun kuitenkin ottaa huomioon, että "roskakirjojen" kansien kuvat ovat usein erittäin onnistuneesti raflaavia ja teknisesti taitavia, niin ihmetyttää kuinka vähän niihin on lopulta kiinnitetty huomiota. Ne eivät ole lähestymistavaltaan juurikaan hienovaraisia, harvoin poliittisesti korrekteja eikä koskaan tylsiä. Niiden aihemaailma on useimmiten ostettu kliseiden kirpputorilta, mikä usein vapauttaa kuvittajan pyörän uudelleen keksimisen pakolta ja mahdollistaa revittelyn kuvilla ja sommitteluilla. Kuvittajan ongelma ei ole kirjan sisältö vaan sen kansi. Monesti kuvittajia tunnutaan halveksittavan hänen vastaanottamansa työn perusteella, vaikka hänhän vain pyrkii jalostamaan roskasta kultaa. McGinnis on ilmeisesti onnistunut hyvin tässä, sillä hänen kuvittamansa kirjat ovat erittäin metsästettyjä. Niistä on jopa julkaistu keräilijöille tarkoitettu kirja, johon on koottu kuvat kansista ja tiedot kirjoista.

McGinnis on tällainen revittelijä. Hänen öljyvärityönsä näyttävät nopeasti tehdyiltä. Ekonominen mutta tarkka maalaustapa synnyttää mielenkiintoisia väripintoja ja vain muutama siveltimenveto saa aikaan materiaalin illuusion. Tärpätillä ohennetut väriläiskät leviävät ja luovat vihjeellisiä pintoja, jotka kertovat tarpeeksi antaakseen tarkoituksenmukaisen mielikuvan kohteestaan, mutta eivät vedä katsetta pois kuvan fokuksesta.

Hänen kuvistaan voi usein lukea kappaleen tarinaan, joka jää kutkuttamaan mieleen ja haluaisi lukea, mitä on tekeillä ja mihin tämä johtaa - tyypillinen tapa kioskikirjojen kansissa. Monista kuvista myös välittyy tunnelma, kuin olisi sattunut paikalle kerrankin oikeaan paikkaan ja aikaan, jotta näkisi kutkuttavan jännittävän tilanteen ratkeamisen hetken kuluttua.

Kirjan kuvitukset on jaettu kirjojen kansia, elokuvajulisteita, maisemia, kuvituksia, lännenmaalauksia ja naisia esitteleviin lukuihin. Hänen lännenmaalauksensa ovat erittäin kiinnostavia, sillä niissä on ankaran erämaan vaarojen tuntua. Näissä maalauksissa on milteipä naturalistisimmillaan. Kuitenkaan hän ei ole luopunut täysin kirjankansissa käytetystä impressionistisesta maalausjäljestä vaan siveltimen taitava käyttö saa maalipinnat näyttämään erittäin yksityiskohtaisilta. Jälleen kerran huomio kohdistetaan tärkeimpään. Mielenkiintoista on myös se, kuinka sama hahmo tuntuu seikkailevan useammassakin kuvassa.

McGinnisin tyyli sopii oivallisesti myös National Geographicin käyttöön. Hän osaa tehdä eläviä ja tarkkoja kuvia historian varrelta. Jälleen kerran on nähtävissä, että NG käyttää vain parhaita tekijöitä artikkeliensa kuvittajina. Tämä pätee niin valokuvaajiin kuin kuvittajiinkin. Melkeinpä voi sanoa, että jos on päässyt NG:n kuvittajaksi, on alansa ehdotonta huippua.

Kirjassa esiintyvät maalaukset naisista asettavat mielenkiintoisen kysymyksen taiteilijan oman naismaun ja yleisön maun eroavaisuudesta. Kirjankansiin tehdyt naiskuvitukset ovat niitä usein nähtyjä kurvikkaita ja kohtalokkaita kaunottaria. McGinniksen omien maalausten naiset puolestaan eroavat näistä silmiinpistävästi. Vartalot ovat erityisen pitkäraajaisia ja kasvot persoonallisempia, mikä vaikuttaa vahvasti siltä, että hän on käyttänyt samaa mallia / malleja.

Kirja on esineenä miellyttävä, kovakantinen ja hyvin taitettu. Kuville annetaan tilaa. Isot kuvat voivat olla aukeaman kokoisia ja syvätyt kuvat saavat riittävästi valkeata ympärilleen. Joistakin julisteista on mukana myös typografia mukana, jolloin näkee kuinka kuva toimii julisteena. Toki aina mielellään kuulisi tekijän kommentteja kustakin kuvasta. Näinkin kirja on suuri ilo silmälle.

Linkkejä aiheeseen liittyen

Archipictor — Wed, 22 Mar 2006 07:21:00 +0000

Lisäsin linkkeihin pari kiinnostavaa samanlaisella teemalla ratsastavaa blogia. Toisessa on kyse yleensäkin taidekirjojen esittelystä ja toisessa puolestaan on otettu tutkimuskohteeksi suomalaisten kuvittajien tekemät kannet, mikä onkin epäilemättä liian harvoin dokumentoitu aihealue. Toivottavasti joku ottaisi asiakseen tehdä oikean kattavan kirjankin aiheesta.

Gruau

Archipictor — Mon, 20 Mar 2006 18:45:00 +0000

Tekijä René Gruau
Kustantaja Scirmer / Mosel 1999
Koko 270 mm X 360 mm
Sivumäärä 176
ISBN 3888149428

Haluan aloittaa tämän blogin yhdestä kirjahyllyni ehdottomasta helmistä. Ostin tämän kirjan alennusmyynnistä tietämättä mitään tekijästä. Minut vain vangitsi jo pelkkä kirjan yksinkertainen kauneus. Kirja on kookas, joten sisäsivujen kuvat saavat arvoisensa esillepanon. Kirja graafiseen ilmeeseen on selvästi paneuduttu, sillä jokainen aukeama on kokonaisuus. Jos kuvan kannalta on ollut välttämätöntä jättää toinen sivu tyhjäksi tai laittaa siihen sovelias väripinta, näin on myös tehty. Tätä korostaa myös se, että neljän vuosikymmenen aikavälille sijoittuneet kuvat ovat sekaisin ympäri kirjaa. Tärkeintä on kuvien yhteensopivuus, ei kronologisuus. Kirjan lopusta löytyy vielä koottuna jokainen kirjan aukeama, joiden oheen on lisätty mistä kuva on alunperin lähtöisin.

Yksi ehdottomasti vaikuttavimmista kirjan ominaisuuksista ovat sen värit. Niistä saa melkein vaikutelman, että jokainen olisi painettu omalla spottivärillään, niin kirkkaita, kylläisiä ja käsinkosketeltavan paksuja väripinnat ovat. Kun sormea kuljettaa paperin ylitse, väripinnat tuntuvat vuorina.

Kirjan taiteilija on René Gruau (1909-?), eli oikealta nimeltään Conte Zavagli-Ricciardelli delle Caminate (kuka enää ihmettelee taiteilijanimen ottoa?), lähtöjään aristokraattisista seurapiireistä. Hänet palkattiin lahjakkaana nuorena lehteen tekemään muotikuvia, vaikka olisikin alkujaan halunnut arkkitehdiksi. Italiassa päivän muotia olivat mustat paidat, joten Pariisi tarjosi paremmat mahdollisuudet. Hän päätyi kuvittamaan kaikkia tärkeitä muotilehtiä.

Gruan tyyli on luonnosmainen mutta omalla tavallaan hyvin viimeistelty. Hän yhdistää tasaisia maalattuja väripintoja tussi- tai hiiliviivoihin. Viiva on ilmavaa ja veitsenterävää. Mitään hapuilua ei näy vaan jokainen viiva kertoo oman tarinansa. Tyhjän tilan käyttö on mestarillista. Gruau ei selitä puhki kaikkea vaan jättää katsojan silmien täydennettäväksi loput. Usein pelkät pinnat kertovat kaiken. Ääriviiva on vain katsojan mielessä. Tiukka harkittu sommittelu ohjaa katseen millintarkasti sinne, minne se kuuluukin.

Gruaun muotipiirroksissa esiintyy niin tavallisia kuin juhlapukujakin. Yhteistä niille on vain se, etteivät ne taatusti näyttäneet aitoina yhtä hyviltä. Kirjasta on selvästi aistittavissa, että Gruaun kuvat ovat toimineet esikuvina lukuisille muille muotikuvittajille ja -kuvaajille. Kuvat eivät ole ilmaisultaan vanhentuneet sekuntiakaan ja voisi toivoa, että tällainen äärettömän korkeatasoinen muotikuvitus kokisi vielä jonain päivänä renessanssinsa.

Mistä tässä on kysymys?

Archipictor — Mon, 20 Mar 2006 18:22:00 +0000

Tämän blogin tarkoitus on kaikessa yksinkertaisuudessaan esitellä kirjoja kuvituksesta tai kuvitettuja kirjoja. Useimmat kirjat tulevat käsittelemään yksittäisille kuvittajille omistettuja teoksia tai kirjoja, joissa on useiden kuvittajien töitä. Näissä kirjoissa kuvat ovat koko julkaisun tarkoitus.
Sitten on myös kirjoja, joissa kuvat on tehty sisällön ehdoilla. Käsittelen näissäkin tapauksissa kirjoja juuri kuvien ja ulkoasun näkökulmasta.

Nykyään on yhä harvenevassa määrin saatavilla jonkun kuvittajan töihin keskittyneitä kirjoja, saati sitten että niitä yhä julkaistaisiin. Ainakaan Suomessa ei tällaisesta ole toivettakaan ja ulkomaillakin tällaisia kirjoja julkaistaan varsin suppean aihepiirin alueelta. Kuvitus ei ole erityisen suosittu aihepiiri julkaistavaksi taidekirjoissa. Tämä on suuri sääli, sillä suurta osaa visuaalista ympäristöämme rikastuttavasta materiaalista ei koota millään lailla muistoksi jälkipolville.

Suurin osa kirjoista on omasta hyllystäni, mutta pyrin tietysti aina oivallisen teoksen käsiini saatuani esittelemään senkin. Osasta kirjoista voi olla yllättävänkin vähän tietoa saatavilla, useimmiten kielellisen vajavaisuuteni vuoksi, joten otan kiitollisena vastaan täsmennyksiä ja korjauksia. En pyri tekemään kirjoista mitenkään akateemista analyysiä vaan arvostelemaan ja esittelemään ne tukeutuen omaan hyvään makuuni.

Olen itsekin kuvittaja, joten monesti arvioissa saattaa esiintyä puhdasta esikuvien palvontaa.